Saavuimme eilen Nusa Lembonganille, pikiriikkiselle saarelle vajaan tunnin matkan päähän eteläisestä Balista. Ensin matkasimme isommalla laivalla, jossa japanilaiset turistit bailasivat korvia halkovan musiikin tahdissa heti aamuvarhaisella. Bailaajat jäivät rellestämään Lembonganin edustalle ponttoneiden päälle pystytettyyn vesihuvittelukeskukseen, josta me jatkoimme matkaa keikkuvalla veneellä saaren rantaan asti.

Hyppäsimme veneestä rantahietikolle niin että hameeni helmat kastuivat. Balille ei ole täältä kuin 11 kilometriä, mutta silti meri tuntui uudelta ja entistä kauniimmalta. Se kimalteli häikäisevän turkoosina kuin merenneidon pyrstö. Isommat aallot rikkoutuivat vaahtopäiksi jo kauempana ulapalla, ja mainingit löivät kermaisen pehmeinä rantaan.

Huvitti seisoa siinä keskellä valkoista hiekkarantaa kahden matkalaukkumme kanssa. Rimowamme näyttivät suurikaupungin vilinää henkivine ulkomuotoineen olevan vähän eksyksissä palmupuiden alla. Rinkat ja kevyemmät kantamukset olisivat olleet siinä vaiheessa kätevämmät, mutta minkäs sille voi, että mukana kulkee nelihenkisen perheen talven koko tykötarpeisto, ja että toisen vanhemman selässä pitää rinkan sijaan olla tilaa yhdelle kantorepussa kulkevalle lapselle.

Surkuhupaisat matkalaukkumme matkasivat ensimmäisenä kahden skootterin kyydissä bungalowillemme. Sen jälkeen perässä tulimme me. Majapaikkaamme johtava tie on niin huonossa kunnossa, että skootteri tuntui luistelevan irtokivien päällä kuopasta toiseen. Pidin kiinni kuljettajasta ja yritin myötäillä töyssyjä samalla kun varoin tien ylle kurottelevia puidenoksia.

Saari on pieni ja hiljainen. Jopa mystisen hiljainen. Metsä pursuilee vihreänä kaikkialla, ja lintujen ja meren luoman äänimaton rikkoo vain silloin tällöin skootterin pärinä jossain kaukana. Saapumispäivänämme saarella oli myös seremoniapäivä, mikä on voinut luoda hiljaisuusilluusiota. Netti toimii juuri ja juuri, ja tätä kirjoittaessani se on ollut poikki koko saarelta jo yli 12 tunnin ajan. Että jos minusta ei kuulu tulevien päivien aikana tavanomaiseen tapaan, ei huolta (äiti), syy on todennäköisesti netissä.

Lembonganilla kosteus tuntuu aivan kelluvan ilmassa. Olen melkein varma, että jos kameralla ottaisi hidastetun videon, voisi nähdä, miten ilmankosteuteen voi piirtää. Vähän samalla tavalla kuin tähtisädetikuilla voi kirjoittaa pimeyteen, kun kuvan ottaa pitkällä valotusajalla. Sadekauden pitäisi olla ohi, mutta koko yön satoi ja ukkosti niin kovin, että bungalowimme tiilikaton ropinana ja räiske piti koko matkaseuruettamme hereillä. Nyt päivällä sade vain jatkuu, eikä missään taivaanrannassa näyttäisi olevan viitteitä selkeämmästä säästä.

Vielä eilen aurinko jaksoi puskea säteensä läpi taivaalle hiljalleen kertyvistä pilvistä. Kävelimme bungalowiltamme alas rantaan pientä metsäpolkua pitkin. Ympärillä velloi metsän ja mätänevän maan tuoksu niin voimakkaana, että teki mieli vetää paidanhelmaa nenän eteen. Polun reunamat olivat surullista nähtävää. Roskaa lojui joka puolella röykkiöittäin, ja metsän mehevään tuoksuun liittyi roskien pistävä haju. Hengästytti.

Humpsahdimme yllättäen metsäpolulta pienelle rantakaitaleelle. Läikehtivän meren ääressä oli pieni puolikuun muotoinen valkohiekkainen ranta, jota reunusti kaksi rähjäistä kioskia ja pari surfilautavuokraamoa. Keskelle rantaa oli kiskottu muutamia värikkäitä veneitä, joiden ympärillä kirmaili laumallinen koiria; jokunen täysikasvuinen koira ja ainakin kaksi poikuetta pentuja. Ne temmelsivät hiekka pöllyten ja varoivat meitä. Yhdellä mustalla pennulla oli kuitenkin muuta mielessään.

Se katseli tyynenä, kun levitimme sinisen vilttimme hietikolle ja kaivoimme lasten rantalelut repusta. Kun olin istuutunut viltille, se lampsi muina koirina ihan kiinni kylkeeni ja paiskasi maate. Olen pitänyt koirakuumeilut ja muut hölmöydet onnistuneesti pois mielestäni ja sydämestäni, mutta nyt jotakin liikahti. Olin heti samalla aaltopituudella koiran kanssa. Tai Nusan, kuten mies sen nimesi.

Nusa makaili kintut oikoisenaan niin rennosti, että tunnistin siinä jotain itsestäni. Kun muut pennut painelivat menemään suuna päänä, Nusan silmissä oli itsevarmuus ja viisaus. Se ei alistunut rannan koirakingin uhittelulle, mutta ei myöskään rähissyt sille takaisin. Kunhan oli lungisti, omana itsenään. Rapsutin Nusan harvakarvaista pentumasua ja koitin samalla kylmästi pitää sydämeni suljettuna. Ei ihan onnistunut.

Nusa jäi rannalle häntää heiluttaen, kun lähdimme etsimään viereiseltä rannalta illallispaikkaa. Vastaan tuli tyylikkäitä lounge-ravintoloita, jotka tuntuivat upottavine tuoleineen ja pehmeine musiikkilistoineen kuin väärään tarinaan copy-pastetuilta. Me istuuduimme hiljaisen ravintolan nariseviin puutuoleihin ja tilasimme nasi gorengit ja curryt.

Lusikoimme paistettua riisiä suihimme. Jostain kaukaa kuului kai temppelistä kantautuva musisointi; rytmikkäästi helkkyvää ja kilkkuvaa musiikkia, joka on jo koodattuna jonnekin sydämeni taakse muistuttamaan ikuisesti tästä talvesta Balilla. Aurinko laski horisonttiin, ja jaksoi antaa meille pienen pilkahduksen purppuraista auringonlaskushowta, kunnes vedestä raskaat pilvimassat vyöryivät eteen ja pimensivät maiseman lopullisesti.