©Lahiomutsi Lupiini Kimppu Koti Olohuone-0208

©Lahiomutsi Lupiini Kimppu Koti Olohuone-0208Tuossa viikkoja sitten, kun villilupiinit vielä rehottivat tienpientareilla ja metsänlaidoissa niin että niistä pystyi poimimaan kotiinsa kimpun, vietin kaksi päivää kotona ilman muuta perhettä. Jos olen huono järjestämään kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa, näissä hommissa olen ihan tavattoman saamaton ja nolo. Rakastan yksinoloa, kaipaan aikaa ihan vain itsekseni, mutta sitten en kuitenkaan osaa olla yksin ja ilman perhettä.

Tämänkin yksinoloretriitin järjestivät lopulta mies ja ystäväni, jotka päättivät, että minun olisi hyvä lähteä Sideways-festareille kaverilössillä. Kun kerran olin liputkin saanut jonkun pressitilaisuuden kylkiäisenä. Ajatus kutkutti vatsanpohjaa ja sai odotuksen vellomaan riemuitsevana rinnassa. Mutta sitten kun mies heitti rinkan selkäänsä ja lähti lasten kanssa pariksi yöksi metsäretkelle, palanen sydämestä lohkesi ja olisin tahtonut lähteä heidän mukaansa. Ikävä ja surumieli velloivat kehossa.

Pitäisi vain siinä ikävätuskissaan muistaa, että asiat kyllä sutjaantuvat vanhan kaavan mukaan. Viimeistään yhden päivän kuluttua kaipaus on hellittänyt ja tilalle on tullut piehtarointi onnessa. Liekö tässä vähän sama juttu kuin vaikka liikunnan tai seksin kanssa. Jos kertojen välissä kuluu liikaa aikaa, keho ehtii unohtaa, miten kivaa puuha onkaan. Syttymiseen ja asiasta kiinni saamiseen menee vähän kauemmin.

Sideways oli vähän kummallinen festaritapahtuma jäähallia kiertävine ihmismassoineen, mutta onneksi ystävät ja räävittömät jutut paikkasivat sen, mitä festarikokemuksesta jäi valjuksi ja puuttumaan. Illan hämärtyessä tilasimme skumppapullon, vaikka väsy jo painoi silmäluomia. Oli se hetki, kun ilmassa alkaa väreillä toiveita ja odotuksia. Oli huojentunut, turvallinen ja onnellinen olo siitä, että minun ei tarvinnut etsiä mitään.

Välillä tarvitsee olla erossa, että tajuaa selkeämmin saaneensa elämäänsä jo kaiken, mistä on saattanut koskaan uneksia. Saapuessani aamuyöstä kotiin, seisoin tovin tyhjässä lastenhuoneessa ja nautin ikävästä. Ennen nuhahtamista otin kainalooni miehen tyynyn, joka tuoksui niin tutulle ja rakkaalle.

Seuraavana päivänä aloin nauttia yksinolosta niin kovin, että päätin lopulta skipata toisen festaripäivän kokonaan. Nukuin myöhään, katoin aamupalan yhdelle, väänsin kaiuttimien volyymia kovemmalle ja tanssin pitkin auringossa välkehtiviä kodin lattioita. Nautin siitä, että koti pysyy hallinnassani ja tavarat juuri siinä, mihin ne olen laittanut. Sain vihdoin järjestettyä vaatehuoneen kesäkuntoon, koska kukaan ei keskeyttänyt. Kävin pyöräilemässä ja keräämässä sen lupiinikimpun. Illalla saunoin ihan yksin ja katsoin jonkun romanttisen komedian, josta en enää edes muista mitään.

Ihanaa.

Niin ihanaa, että nyt ikävä ei ole jäytänyt vielä kertaakaan, vaikka istun paraikaa matkalla Turkuun ihan vain yhdelle pakatun repun kanssa. Vaikka vielä perjantaina retkipostauksen yhteydessä kirjoitin, että Ruisrock jää tältä vuodelta väliin, huomasin eilen viestitteleväni ystäväni kanssa, että mitäs jos sittenkin. No mitäs jos!

Jaa: