©Lahiomutsi Joulu Helsinki Lasten kanssa Perinteet-9060

Kaupallinen yhteistyö: Elisan Pidetään yhtä -hanke

Se lasteni leikki sai sydämen rutistumaan pieneksi ja onnettomaksi. Leikissä molemmilla lapsilla oli käsissään Duplo-palikat, joihin he puhua pälpättivät tärkeän näköisenä. Ei saanut kuulemma häiritä juuri nyt. Sen jälkeen siirryttiin näpeltämään puhelinta. Mä teen tämän yhden jutun vain, kuuluivat hajamielisyyttä tavoitellen lausutut vuorosanat.

Lapsista leikki oli hauska, mutta minä jäin mietteliääksi tajutessani varsin hyvin, kuka leikin esikuva on. Minä. Lasten mielikuvaa puhelimeni käytöstä vääristää toki se, että teen töitä pitkälti kotoa käsin myös niinä päivinä, kun he ovat viikkovapailla päiväkodista miehen kanssa. Pääasialliset työvälineeni ovat läppäri, kamera ja älypuhelin. Väitän, että älypuhelimen käyttöni on lasten kanssa aikaa viettäessäni melko hyvin säännösteltyä, mutta myönnettävähän se on. Tämä yksi pikku juttu vain.

Meidän muksuilla ei vielä ole omia puhelimia. Mutta ei siihen kauaa mene; esikoinen saa sellaisen luultavasti kouluun mennessään. Mutta nyt vielä minun ja lasten kaikki kommunikointi tapahtuu kasvotusten, mitä nyt välillä reissussa ollessani soitellaan Facetime-puheluita. Me olemme koko ajan niin likitysten ja älypuhelinvilkuilustani huolimatta niin läsnä, että ei sitä ihan tajuakaan, että muutamien hassujen vuosien päästä lapseni eivät enää tahdokaan olla minussa kiinni kuin iilimadot. Ehkä he eivät tahdo aina vastata edes puheluihini. Siitä on alkanut saada lyhyitä välähdyksiä jo nyt.

Mutta tapahtuuko muutos silti niin hiljalleen, että sitä ei ehdi tajuta? Tutkimuksen mukaan nimittäin joka viides nuori ei juttele viikoittain yli kymmentä minuuttia yhtäjaksoisesti kummankaan vanhempansa kanssa. Se on hurjaa. En tiedä, kuinka yhtäjaksoiseksi sitä meidänkään pälätystä voi määritellä. Mutta juttua piisaa kyllä niin paljon, että välillä on kysyttävä lapsilta, voitaisiinko olla hiljaa. (Ei.) Tuntuu kuristavan kamalalta ajatukselta, että ihan tuossa kohta pian juttelut meidän välillämme voivat vähentyä noin radikaalisti.

Tuo nuorten ja vanhempien välistä juttelua määrittävä tieto on peräisin yhteistyökumppanini Elisan ulkopuolisella taholla teettämästä tutkimuksesta, jossa selvitettiin nuorten ajankäyttöä, älypuhelimen ja somen käyttöä sekä vuorovaikutusta vanhempiinsa. Vastaajat olivat 15-17-vuotiaita nuoria ja samanikäisten vanhempia. Tutkimuksen tiivistelmän voi lukea täältä. Tutkimuksen perusteella käynnistettiin Pidetään yhtä -hanke, jossa Elisan asiantuntijakumppani on ollut Aseman lapset ry, ja elisalaiset ovat tehneet vapaaehtoistyötä muun muassa nuorille tarkoitetussa Walkers-kahvilassa.

Mutta takaisin siihen tutkimukseen. Vaikka nuorten ja vanhempien keskusteluyhteyden heikkous on suoraan sanottuna ihan hemmetin pelottavaa, tutkimuksessa oli paljon valoakin. Yli puolet nuorista tahtoisi viettää enemmän aikaa vanhempiensa kanssa. Eikä sen ajan tarvitse olla mitään ihmeellistä. Mieluiten nuoret viettäisivät vanhempien kanssa yhteistä aikaa ihan vain arkisella yhdessäololla kotona; pelailemalla, juttelemalla tai puuhastelemalla jotain muuta.

Vanhemmat ovat nuorille tärkeitä, vaikka ei se siltä vanhemmista ehkä aina tunnu. Vanhemmista etääntyminen nimittäin moninkertaistaa nuoren riskin tuntea itsensä onnettomaksi. Tutkimuksessa huomattiin myös, että vähän lastensa kanssa puuhailevat vanhemmat eivät välttämättä huomaa lastensa pahaa oloa. Mikä on tietty selvää, kun sitä miettii, mutta pitipä saada tutkimus alleviivaamaan sitä, että sen tajuaa. Vanhemmat voivat vaikuttaa nuortensa onnellisuuteen erityisesti tukemalla heitä. Ymmärtämällä, tsemppaamalla ja olemalla läsnä.

Mitä tällaisten kaltaisteni alle kouluikäisten vanhempien sitten kannattaisi oppia tästä tutkimuksesta? Juttelin asiasta tutkimukseen tutustuessamme Elisan henkilöstöjohtaja Merja Ranta-ahon kanssa. Hän on kahden aikuisuuden kynnyksellä olevan lapsen mutsi ja tietää, että osa lapsen kasvua on hakea omia rajojaan. Merja antoi erinomaisen ja ärsyttävän yksinkertaisen neuvon: älä päästä katkeamaan sitä luonnollista sidettä, joka lapsiin nyt on.

Merja itse huomasi lastensa kanssa, että koulu on yksi iso itsenäistymisen paikka. Lapsille alkaa kehittyä yhä enemmän omat jutut ja tutut. Siksi kannattaa mahdollisuuksien mukaan änkeä itsensä mukaan koulujuttuihin ja harrastusrientoihin esimerkiksi luokkaretkihuoltajana tai myyjäisten mokkapalamutsina. Silloin oppii tuntemaan lastensa kavereita. Vielä yksinkertaisempaa on pitää ovet auki lasten kavereille ja kertoa, että meille saa tulla leikkimään. Niin lapsen piirit tulevat tutuksi ja luontevaksi osaksi koko perheen vapaa-aikaa jo ennen kuin vanhemmista tulee niin noloja, että niihin pidetään kadulla kulkiessakin kahden metrin hajurako.

Eikä se älypuhelin ole mikään pahis näissä hommissa, vaikka jokaisen varmasti kannattaa silloin tällöin miettiä omaa suhdettaan puhelimeensa ja sitten toisaalta läheisiinsä. Mutta puhelin myös mahdollistaa yhteydenpidon ihan eritavalla kuin savumerkkien aikaan. Enkä sano tätä siksi, että yhteistyökumppanini tässä postauksessa on Elisa, jonka puhelinlaskuja itsekin joka kuukausi maksan.

Minä näen tosi harvoin vanhempiani kasvotusten. Lapsetkin ovat nähneet isovanhempiaan viimeksi kesällä, kun olimme Pohjanmaalla. Mutta kuvapuheluiden soittaminen paikkaa ikävää edes jotenkin, ja se on luontevaa lapsillekin. Itselleni vielä tärkeämpi on WhatsApp, jossa meillä on lapsuusperheeni oma ryhmä. Siellä lentelee lähes päivittäin kuvia, fiiliksiä, videoita ja ajatuksia. Siihen on paljon pienempi kynnys kuin soittamiseen. Voin laittaa videon lasten hassuttelusta, kysyä neuvoa tai kertoa, että Helsingissä sataa lunta. Jutuissa ei tarvitse olla varsinaista asiaa. Vastata voi sitten kun ehtii. Tärkeintä on pitää yhtä.

Myös nuorisolaisten vanhempien kannattaa ladata WhatsApp, ellei sellaista luurista jo löydy. Tuon samaisen Elisan teettämän tutkimuksen mukaan kun nuorten mielestä vanhemmat ovat tervetulleita WhatsAppiin. Sen sijaan esimerkiksi Instagrammiin ja Snapchattiin suurin osa nuorista ei tahtoisi vanhempiaan notkumaan, ainakaan kavereikseen. Mutta tiedättekös, jos vanhempana mielii päästä muihinkin nuorten somekanaviin mukaan, tutkimuksen mukaan siihenkin toimiva tapa on arkinen yhdessä oleminen nuorten kanssa. Sitä paremmin äidin ja iskän kaveri-pyynnöt hyväksytään.

Nyt jouluksi aioin kuitenkin vaientaa WhatsAppin. Me ollaan menossa viettämään joulua Pohjanmaalle vanhempieni ja miehen vanhempien luo. Lakeuksille tulevat myös kaikki sisarukseni ja suurin osa miehen sisaruksista. Voidaan olla yhdessä ihan ilman someakin. Minä hautaan puhelimeni useammaksi päiväksi, mutta aion ehdottaa muillekin jotain tässä ajassa radikaalia: mitä jos pidettäisiin älypuhelimet suljettuina ainakin aaton yli.

Kuvissa luodaan lasten kanssa omia helsinkiläisiä jouluperinteitämme. Jospa ne vaikka sitten teineinäkin vielä lähtevät mutsin kanssa joulukaruselliin ja Fazulle kaakaolle.

Jaa: