©Lahiomutsi Sydan Kiitos-9187

Voi rakkaat ja ihanat lukijani siellä. Kiitos. Olen koko eilisen ja tämän päivän lukenut ja vastaillut erinäisiä kautta tulleisiin viesteihin, joita olen saanut viimeisimmän postaukseni jälkeen. Blogin kommentteihin en ole ehtinyt edes tarttua, vaikka kaikki olen tietenkin lukenut. Jotkut useampaan kertaan, että tajuaisin, että niissä todella lukee se, mitä luulen.

Pelkäsin etukäteen saavani lynkkauksen, mutta ajattelin hoitaa sen reippaana muijana pois ennen joulua. Ehtisin siinä parannella haavojani, jättää paskat fiilikset tälle puolelle vuotta ja loman jälkeen aloittaa leuka pystyssä uuden blogivuoden.

Mutta viestit ovatkin olleet ihan jotain muuta. Olette tsempanneet, vaikka sillä tavalla teille kiukuttelin ja oksensin koko syksyn pahan mielen näppäimistölle yhdellä kertaa. Olette kertoneet, mitä Lähiömutsi on teille antanut ja mitä se teille merkitsee. Semmoisia juttuja, että nytkin tätä kirjoittaessa nenänpieltä kutittaa liikutus. Ihan hurjaa, jos tosiaan olen voinut antaa ja olla teille sitä kaikkea, mitä kerrotte. Eniten ovat koskettaneet tarinat siitä, miten tärkeä kanssakulkija Lähiömutsi on ollut elämässä ja äitiydessä. Vau.

Vaikka lapsellisella itsesäälimarmatuksellani ei ollut (ainakaan tietoisesti) tarkoitus kalastella positiivista palautetta, huomaan nyt, kuinka paljon sitä olen näemmä tarvinnut.

Kuten eilen kerroin, olen kuluneen syksyn ajan tarttunut ihan liikaa negatiiviseen palautteeseen. Siitäkin huolimatta, että se negatiivinenkin on pääsääntöisesti ollut rakentavasti ja käytöstavat huomioiden kerrottua – tietenkin, te Lähiömutsin lukijat kun olette yhden bloggaajan empiirisen tutkimuksen mukaan fiksuin lukijasakki, mitä toivoa saattaa. Suurin osa saamistani kommenteista ja palautteista on toki positiivista tai ihan neutraalia ajatustenvaihtoa, mutta ihmismieli on niin kenkku, että se takertuu niihin sanoihin, jotka saavat suupielet mutrulle ja vatsan kipeäksi.

Tämän syksyn ristiriitaiset palautteet ovat saaneet minut solmuun ja unohtamaan, mikä se Lähiömutsin juju on. Minulla kun on sellainen aika tavallinen, joskin suureellinen, haave työelämältäni. Se on muuttaa maailmaa edes hippusen paremmaksi. Ja sitä olen Lähiömutsissa voinut tehdä. Jos ei muuta, tarjoamalla viihdettä kiireisen ruuhkavuosiarjen tai väsyneen vauvavuoden vastapainoksi.

Tänä syksynä se tekemisen pääpointti on jäänyt varjoon, kun olen yrittänyt palautteiden keskellä pitää kaikki tyytyväisinä. Lopputulemana on luonut itselleni niin jättimäiset paineet ja kriteerit, että sen toteuttamiseen tarvittaisiin 200 henkinen monimediaosaajaryhmä ja 80 postausta päivässä.

Ei ihme, että meinaa verisuoni katketa päästä.

Eilisen postauksen jälkeen saamani kommentit ja viestit ovat taas saaneet muistamaan, miksi tätä tahdon tehdä. Muuttaakseni maailmaa oman yhden naisen panostukseni verran paremmaksi paikaksi, enkä sen takia, että voisin miellyttää kaikkia. Palautetta ja rakentavia parannusehdotuksia otan tietenkin vastaan tästä edespäinkin, mutta koitan suodattaa niistä toiminnaksi sellaisen kokonaisuuden, mikä on mahdollista ja mistä itse pidän.

Blogikollega ja ystävä Nekalasta kun muistutti nasevasti, että kannattaa aina miellyttämiskriiseissään muistaa, että TÄÄ ON MUN BLOGI JA MÄÄ KIRJOTAN TÄNNE MISTÄ MÄÄ HALUUN! Niin hittolainen aion tehdäkin, ja lopettaa jokaisen miellyttämisen ja kaiken varomisen.

Siksi pyysin miestä ottamaan kuvaksi tuollaisen sydän-kuvan, jota en olisi vielä eilen uskaltanut laittaa. Viimeistään Jodelissa tulee sanomista, että on niin kliseinen ja persoonaton tuokin kuva, samasta muotista kaikki bloggaajat. Mutta hemmetti, minä haluan lähettää teille nyt sydämiä myös kuvan muodossa ja sen teen.

Kiitos, että olette.

Jaa: