Mitä tulee mieleen perheestä, jossa on lapsia? Omakotitalo jossain hiljaisessa taajamassa, farmariauto, labradorinnoutaja, mätsäävät tuulipuvut ja automarkettien alennusjauheliha? Sellainen on suomalainen perhe lapsettomien 19-33-vuotiaiden mielikuvissa, mikä paljastuu Väestöliiton tämän vuoden perhebarometrissä, jossa tutkittiin lastensaantiin vaikuttavia tekijöitä.
Hesari kirjoitti tutkimuksesta tänään jutun, jossa kerrottiin mielikuvan prisma-perheiden kiireisestä arjesta lykkäävän lapsentekoa. Suomalaiset saavat lapsia nyt lähes yhtä harvoin kuin 1800-luvun nälkävuosina.
Ymmärrän tutkimukseen vastaajia täysin. Minä ajattelin ennen omia lapsia ihan samalla tavalla. Pelkäsin perheellistymisen pudottavan minut äitiyden mustaan aukkoon, pohjattomaan kaivoon, josta ei pääsisi enää kiipeämään ylös edes sormenpäät verillä. Vauvakuumeilut pysyivät loitolla, sillä rakastin omaa elämääni ihan liian paljon uhratakseni sen äitiydelle.
Esikoinen päätti kuitenkin toisin. Tulin raskaaksi 28-vuotiaana ja elämänvaiheessa, jossa kaikki oli ihan levällään. Ihanan levällään. Mutta myös kesken, kuten Hesarin jutussa sanotaan monen lapsista sitten joskus tulevaisuudessa haaveilevan ajattelevan. Opiskelut olin saanut päätökseen, mutta rimpuilin pätkätöiden ja freelancer-hommien keskellä paikkaani etsien. Rahatilanne ei ollut mitenkään vakaa. Vauvojen sijaan mietin reppureissuja ja Tavastian lauantaidiskoja. Maailma oli avoinna joka suuntaan, ja kohdunsuun olin ajatellut pitäväni kiinni vielä hyvät tovit.
Raskaustestin kahdesta viivasta alkoi minun ja siinä samalla Lähiömutsin kasvutarina, joka ei todellakaan ole päästänyt minua helpolla. Muutimme kantakaupungista lähiöön, mikä oli silloin ihan yhtä paha kuin se omakotitalo hiljaisessa taajamassa. Olin kauhuissani sukulaisten lasten synttäripäivien jälkeen, kun kaikki se meteli ja hässäkkä vei energiani jo parissa tunnissa. Kuuntelin järkyttyneenä työkaverini fiilistelyä siitä, että oli saanut nukuttua pikkulapsiarjessa pitkästä aikaa kahdeksan tunnin unet. Minä tarvitsen ainakin yhdeksän tuntia ja mielellään päikkärit päälle!
Mietin, miten ikinä selviän tästä hengissä, minuna.
Valehtelisin, jos väittäisin sen olleen helppoa. Valehtelisin, jos väittäisin, että äitiys ei ole muuttanut elämääni. Se muutti ihan kaiken. Mutta se kaikki entinenkin on siellä yhä olemassa, päälle on vain vedelty uusia maalikerroksia, vahvoja ja onnea hehkuvia sävyjä, välillä synkkiäkin vetoja.
Elämä jatkui, alun pyristelyn jälkeen jopa parempana kuin ennen. En sano, että se johtuisi äitiydestäni, sillä se ei ole mikään kaikkivoivaksi tekevä tila. Ei todellakaan, tuntuu, että välillä olen jopa taantunut. Mutta olisin tahtonut kertoa sille elämänmuutospyörteissä kauhusta itkevälle Hannelle, että se ottaa kyllä paljon, mutta hyvä siitä tulee. Parempi kuin ikinä voisit kuvitella. Väsyä, sotkua ja meteliä joudut kyllä opetella sietämään enemmän kuin tahtoisit. Mutta tulet rakastamaan uutta elämääsi, vauvaasi, äitiyttäsi, perhettäsi. Älä huoli.
Perheellistyminen muuttaa elämää, mutta itseään ei ole tarvinnut tunkea mihinkään valmiiseen mediaaniperhemuottiin. Ei ole tarvinnut ostaa autoa, ryhtyä syömään jauhelihaa tai muuttaa omakotitaloon. Mätsäävät tuulipuvut meillä oli miehen kanssa jo ennen perhettä, mutta koira sitoisi liikaa. Enemmän kuin lapset, väitän. Lähiöstä muodostui ihana kotikylä, ja ympärille alkoi kerääntyä oma lauma perheellisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät ole prismautuneet, vaikka ovatkin lisääntyneet. Ja vaikka prismaantuisikin, mitä sitten. Se on ihan ok, jos sitä itse tahtoo. Omanlaistaan elämää voi elää, oli sitten lapsia tai ei.
Minä löysin nykyisen paikkani työelämässä vasta perheellistyttyäni. Enää ei tarvitse sinkoilla epävarmoilla työmarkkinoilla, kun voin itse työllistää itseni ja kerätä duunikoriin mielekkäitä hommia monesta eri paikasta. Ennen tein töitä pitkälti töiden tekemisen takia, nyt siksi, että se on olennainen, tärkeä ja mielekäs osa elämääni. En oikeasti tiedä, olisinko uskaltanut heittäytyä tähän, jos en ensin olisi uskaltanut päästää irti ja tulla äidiksi.
Tulotasoni on vakiintunut perhevapaiden välissä, enkä olisi ikinä voinut esikoista odottaessani kuvitella, että pystyn elättämään koko perheen (josta lopulta tulisi nelihenkinen) miehen ollessa perhevapailla. Olen siitä ihan hemmetin ylpeä. Väestöliiton tutkimukseen haastatelluista harva muuten oletti, että perhevapaat jaettaisiin tasan vanhempien kanssa. Siksi miehen ja naisen perheellistymisen mielletään vaikuttavan ensisijaisesti naisen työelämän ja rahatilanteeseen. Ei sen tarvitse mennä niin. Sen ei kuulu mennä niin.
Reppureissuistakaan meidän ei ole tarvinnut luopua. Toteutimmehan unelmamme ja vietimme viime talven Balilla. Minä, mies, 5-vuotias ja 2-vuotias. Olen hämmästellyt lapsi kantorepussa niin Islannin tulivuoria kuin Dubain pilvenpiirtäjiä, noin muun muassa. Telttailun löysin kunnolla vasta mutsina, puolivuotias vauva viereisessä makuupussissa nukkuen.
Elämme edelleen meidän näköistämme elämää, mutta nyt mukana kulkee pari seikkailijaa lisää (ja välillä muutamat rakkaat ystäväperheiden lainalapset myös, kuten kuvissa).
Mä muuten kävin Prismassa jo ennen lasten syntymää. 😉
Luulen muuten että lapsiperheiden elämästä näkyy ulospäin helposti vain se kaikki säätö, meteli, mökä ja itku. Harvemmin niissä parhaissa perhehetkissä on kukaan ulkopuolinen kärpäsenä katossa tarkkailemassa meininkiä.
Mäkin varmasti olisin käynyt / kävisin Prismassa, jos se olisi lähikauppa 🙂 Toi on muuten ihan totta, että ne parhaat – välillä toki kovin ohikiitävät – hetket ovat sellaisia, että ei niitä ole bussilastillinen tai automarketillinen ihmisiä todistamassa.
Ihana kirjoitus, juuri näin se menee. Minua vähän myös nauratti tämä, koska kaikista noista asioista me nimenomaan olemme perheellistyttyämme prismautuneet. Kun ennen ostin keskustasta kaiken paitsi ruoan, nykyään Prismasta napataan mukaan myös kosmetiikka, sukat ja lasten kumisaappaat. Kertyneillä bonuksilla maksetaan auton remppoja. 😉 Liikumme kuitenkin myös erilaisissa tapahtumissa ja kohteissa varmasti enemmän kuin ennen lapsia. Olen myös kolmistaan kahden pienen kanssa käynyt kahviloissa ja museoissa paljon tiheämmin kuin uskalsin toivoakaan. Urheilullisemmat ystäväni puolestaan tekevät vaikka pitkiä hiihtoretkiä parin lapsen kanssa. Lasten kanssa tulee siis (toivottavasti) elettyä sellaista elämää, josta itse pitää, ja lapset kasvavat osaksi sitä.
Me muuten ollaan kauppakeskuslaistuttu. Siis tuo, kun tarvitsee erinäisiä asioita, ei niitä etenkään näin loska-
ja toppavaateaikaan tahdo lasten kanssa käydä hakemassa useasta kivijalkaliikkeestä, valitettavasti. Kyllä me mennään Itikseen tai Kamppiin ja hoidetaan kaikki tarvittavat ostokset yhden riisumisen taktiikalla. Niin noh, tai oikeastaan me ollaan myös nettikaupallistuttu, sillä useimmiten tilaan esimerkiksi kosmetiikkaa öisin lasten nukkuessa ja siinä vaiheessa, kun esimerkiksi saippua on ihan loppu 😀
Toi on muuten totta meilläkin, että ollaan käyty kaikenlaisissa menoissa kahviloista festareihin ja ulkomaanreissuista museoihin lasten kanssa paljon enemmän kuin olisin voinut ennen lapsia edes kuvitella.
Miten meet esim salille lapsen kanssa. Jos oikeasti harrastaa niin siihen loppuu kun lapsia tulee. Kerran vuodessa telttailu ym. puuhastelu on eri asia
Kiitos taas hyvästä kirjoituksesta! Olen lukenut blogiasi vasta noin vuoden, mutta jo tässä ajassa olet vakuuttanut minut siitä, että lastenkin kanssa voisi elää omanlaista elämää. Kuulun juuri tuohon porukkaan, joka pelkää ihanan elämän stoppaavan lapsiin, mutta pikkuhiljaa olen alkanut ajatella että lastenkin kanssa voisi reissata ja tehdä muutakin kuin pyörittää täysin kaavamaista, ulkoapäin määrättyä arkirumbaa.
Vau. No kiitos. Vau! Mahtavaa, jos olen perheeni kanssa voinut sellaista vakuuttaa – siitäkin huolimatta, että sitä väsymystä, vitutusta kuraa ja paskaa on hierottu täälläkin vasten mykiöitä tasaisin väliajoin.
Oma yhden naisen kokemukseni on, että elämä ei todellakaan stopannut lapsiin. Hidastukselle se ehkä meni etenkin vauvavuosiksi, mutta niiden välissä ja sen jälkeen onkin sitten vedelty välillä vähän liiankin nopeasti eteenpäin.
Ihana kirjoitus. Kiitos tästä<3.
Kiitos. Ja ole hyvä 🙂
Onhan lapsiperhe-elämä monella tavalla kliseiden mukaista. Meteliä, sotkua, kuravaatteita, aikataulusäätöä, vaippoja, toisten tarpeiden asettamista omien edelle, kaiken tekemisen hidastumista ja vaikeutumista. Raskausajan kurjuus, vauvakuukausien stressi. Mutta rakkaus lapseen ja lapsen ihanuus tekee kaikesta ehdottomasti sen arvoista.
Toisaalta missä menee se lapsimäärän raja, että lapsen/lasten ihanuus ei enää korvaakaan kaikkea lisähankaluutta? Tuntuu, että minulla raja menee yhdessä lapsessa. Ja taas näin ajatellessani olen samassa tilanteessa, kuin täysin lapseton kauhistellessaan lapsiperheiden elämää. Enhän voi tietää miten ihanaa kahden lapsen kanssa voisikaan olla, minulla on vain ennakko-oletuksia.
Kyllä, ainakin meidän arjesta saisi hyvin kliseisen lapsiperhekomedian käsikirjoituksen ainekset kerättyä kasaan jo parissa päivässä 😀
Fiksu kela tuo toinen kirjoittamasi kappale. Mä itse olisin ehdottomasti parempi äiti yhdelle. Tai noh, jaksavampi ainakin. Omat resurssirajani ylitettiin kahden lapsen kohdalla, mutta onneksi mies ja muu lähipiiri on pitämässä muijaa pystyssä ja vaa’an vahvasti onnellisuuden puolella. Ja hitsi vie, en voisi kuvitella elämää ilman kahta rakasta termiittiä <3
Itse mietin monesti, että kuinka moni sellainen joka tuota perheellistymistä etukäteen kammoaa onkin jälkikäteen sitä mieltä, että onneksi uskalsin. Väitän että aika moni, itseni mukaan lukien. Siksi tuntuu välillä vaikealta olla tsemppaamatta neljääkymppiä lähestyviä jahkailijakavereita, joiden puheissa lapset joskus vilahtaa ja joiden tietäisin olevan hyviä vanhempia (ja joiden kohdalla tiedän ettei kyse ole tahattomasta lapsettomuudesta). Se on vaan tosiasia, että se kolahtaa aika kovaa esikoisen saannin jälkeen, että mitä jos tätä ei olisikaan. Ja niin kuin mun lapsettomaksi jäänyt sisko sanoi, niin mikään ei elämässä kaduta niin kuin se, että äitiysmahdollisuus hautautui typeryyksiin kun luuli, että sitä aikaa on loputtomiin. Toki elämää on hyvä elää ennen perhettä ja jos ajatus on se, että ei halua lapsia ollenkaan niin se on jokaisen oma asia ja elämä on varmasti hienoa ilmankin, mutta jos tällaiset pelot estää tai lykkää perhehaaveen toteuttamisyritystä sinne kuilun partaalle saakka niin se on surullista.
Ai vitsi, kirjoitin sulle pitkän vastauksen, joka otti ja hävisi julkaistaessa. Äh! Mutta uusi yritys, vähän lyhyemmin 🙂
Mä kun olen miettinyt ihan samaa. Jos ei tahdo toivoa lapsia elämäänsä, se on tosiaan aivan yhtä hyvä ratkaisu elämän mielekkyyden kannalta. Monin paikoin varmasti parempikin (yöunet!), ja maapallon kannalta vapaaehtoinen lapsettomuus on hyvä. Jos meillä ei olisi lapsia, eläisin varmasti ihan yhtä onnellista elämää kuin nytkin, eri tavalla väritettyä vain. Olisin kasvanut ihmisenä muulla tavoin. Luultavasti minulla olisi ollut aikaa opiskella vähän lisää, ehkä edistää kirjaprojekteja aika paljon nopeammin kuin nyt ja ainakin olisin lukenut paljon enemmän kirjoja ja ahminut muutakin kulttuuria enemmän bändien baarikeikoista elokuviin.
Miehen kanssa ollaan mietitty, missä olisimme nyt, jos esikoinen ei olisi päättänyt laittaa maailmaamme uusiksi. Kuinka kauan olisimme jahkailleet lapsiasian kanssa sitten joskus, kun se olisi tuntunut ajankohtaisemmalta? Olisiko se silloin enää onnistunut? Ainut varma asia kun on se, että koskaan ei ole oikea hetki.
Kun miettii toisenlaista kulkua elämälle, sitä reittiä, jossa kohtalo ei olisi puuttunut peliin ja en olisi tullut raskaaksi, humahtaa kropan yli painava, surullinen ja tyhjä olo. Onneksi, ONNEKSI, kaikki meni kuten meni. Onneksi saimme elämäämme juuri nuo kaksi maailman rakkainta tyyppiä.
Been there, done that. Omalla kohdallani perheellistyminen ei ikinä pitänyt olla vaihtoehto, kunnes elämä, puoliso, koirat, talo ja sanoinko jo elämä taisi olla sellaisessa tilanteessa, että tajusin miettiväni lapsiasiaa pikkuhiljaa eri tavalla. Lopputuloksena on joka päivä ilahduttava vajaa kaksivuotias tytöntyllerö, joka on tuonut elämään miljoona uutta sävyä. Äitiytyminen on ollut itselleni aina ennen kirosana, mutta nyt huomaankin pitäväni äitiydestä ja lapsiperheydestä. Tässä vajaan parin vuoden aikana olen myös löytänyt itseni murehtimassa, että näinkö ne vanhan elämän ihanat asiat ovat mennyttä ikuisesti, mutta ajan lentäessä eteenpäin huomaan, että sieltä ne tulevat murusina pikkuhiljaa takaisin lapsen kasvaessa. Yhtä väkevinä kuin ennen, vain hieman eri muodossa. Ymmärrän tutkimuksen vastaajia aivan täydellisesti, mutta nyt tiedän, että ei se välttämättä niin paha ole, mutta ymmärrän edelleen myös, että lapsiperhe ei tarvitse olla kaikkien juttu. Kunhan ihmiset saisivat elää sellaista elämää, kun itse (puolisoineen) haluavat.
Aloin kuunnella Unelmaduunarit-podcastia ja muutama luku on takana. Anna Perhon jaksossa fiilistelitte järjestäytyneempää suhtautumista kalenteriin, to do-listoihin (joista 30 % jää aina tekemättä) ja sähköpostin lukemiseen. Mielenkiinnosta kyselisin, että oletko viivannut tämän jakson jälkeen to do-listaltasi asian päivittäin ja katsonut kaatuuko maailma? 😉
Kiitos tästä kirjoituksesta!
Itsekin olen jälkikäteen todella onnellinen siitä, että me olimme tarpeeksi rohkeita yrittämään lasta melko nuorina, vaikka ”kaikki” ei todellakaan ollut ns valmista. Tai siis ettei liikaa pelätty ja analysoitu etukäteen, ja niin ne lapset syntyivät melko pian valmistumisen jälkeen vaikka työelämässä paikka oli vakiintumaton. Ja ei siis todellakaan mitään kovin nuoria oltu, 27 ja 28, mutta ystäväpiirissämme ensimmäisten joukossa.
Nyt olen jo kymmenen vuotta vanhempi ja taas hoitovapaalle kolmannen, lähes iltatähden kanssa. Ymmärrän hyvin paineita ja ajatuksia, jotka ovat tuttuja myös omasta ystäväpiiristä. Kun on ehtinyt elää aikuisen elämää vapaasti pitempään, ei ihme että se lapsiperheiden säätö saattaa näyttäytyä vieraalta itselle. En välttämättä itsekään siihen olisi uskaltautunut enää tässä, jos aiempi lapsiperhekokemus olisi puuttunut.
Oma onni oli, että tavallaan on itse saanut kasvaa ja rakentaa elämää perheellisenä. Meidänkin elämä on varmasti joidenkin näkökulmasta prismaelämää, mutta on se omannäköistään ja meille rakasta.
Toivon, että pystyisin omille lapsille myös välittämään sitä, että lapset voivat kuulua myös omannäköiseen elämään ja sitä, ettei ns kaiken valmistumista tarvitse odottaa vaan elämää voi rakentaa yhdessä lasten kanssa.
Ja jos paljon pidemmälle ajatellaan ja meille joskus lapsenlapsia suodaan, olen varmasti mukavampi menomummo esim 55-vuotiaana kuin 75-vuotiaana !
Lapsiperhearki lapsettomien ystävien suusta on huutoa ja norovirusta 24/7. Meille tuli yllättäen vauva, ensimmäinen ystäväpiirissä ja olaan alle kolmikymppisiä. Vauva-arki on ollut ihanaa. Vauva kulkee mukana kaikkialla tai kulki ensimmäiset 4 kuukautta kun ei ollut rytmiä, nyt useimmiten yöunet nukahtaa kotiin, mutta myös välillä ystävien sänkyyn tai parvekkeelle. Ollaan reissattu ja reissataan. Reissut erilaisia, mutta ihania. Lapsiarjesta voi tehdä omannäköistä ja huumori auttaa. Ystävät on alkaneet hehkuttamaan, kuinka kivalta toiminta vaikuttaa. Tietenkin tilateet, joissa lapsi kipeä/ei nuku jne. on ihan eri. Mutta terveen lapsen kanssa arki on taivaallista, oma pää välillä heittää hormoneista alussa, mutta siitäkin selviää:)
Meillä odotettiin pitkään, ennen kuin lapsiperhe-elämään uskallettiin ja sen jälkeen odotettiin vielä tovi, kun biologia asetti rajoitteita. Ja olihan ne ekat vuodet kamala shokki (joo ei ollut ”helppo” vauva meillä). Mutta pikkuhiljaa oma tapa löytyi ja mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä kivempaa elämä on (siis ihan rehellisesti vauvaperheenä ei ollut kauhean mahtavaa, taaperon kanssa jo kivempaa ja leikki-ikäinen on jo mainio tyyppi ja nykyinen viskari on super!). Vuosi vuodelta kun on myyty vauvakamoja pois ja lahjoitettu seuraavilla käyttäjillä huomaa että elämä lähestyy sitä mitä se oli ennen lasta, mutta toisaalta yhden minityypin verran rikkaampana. Ei olla muutettu lähiöön, ei olla ostettu autoa (sen sijaan on parisuhdefillarit ;)). Käydään samoissa korttelirafloissa lapsen kanssa missä ennen lastakin, harrastetaan laatuoluita (pääosin nakeron ollessa unilla) ja uraakin rakennetaan miehen kanssa kumpikin tahoillamme. Lomaillaan edelleen kaupunkilomilla eikä puuhamaissa. Silti toisaalta niin moni on toisin, käydään lasten kulttuuririennoissa (olen nähnyt enemmän lasten elokuvia kuin lapsilta kiellettyjä) ja työpäivä katkeaa ajoissa että ehtii rientää päiväkodille jotta ehtisi viettää aikaa nakeron kanssa. Lomailuihin sisältyy nykyään huvipuistoreissu (ravintoloissa ja kahviloissa luuhaamisen lisäksi) ja shoppailut on siirtyneet nettiin (koska ei ole aikaa hengailla kaupoissa). Aika moni kavereista on lapsiperheellistymisen jälkeen muuttanut lähiörivariin autokaupungeissa, mutta toisaalta kaveripiirissä on näitä urbaaneja perheitä jotka tykkäävät asua ratikkalinjan varrella 🙂
Mä myös kuulun siihen porukkaan, joka etukäteen kammosi ajatusta perheellistymisestä. Täällä kaukana asuessa olen ekaa kertaa alkanut nähdä aivan toisenlaista perhekulttuuria: lapset otetaan ilolla mukaan kaikkialle, he ovat näkyvä osa arkea. Lapsia ihastellaan ja heille jutellaan. Myös vieraat teinit, eivät vain aikuiset, juttelevat meidän lapsille ja kaikille muillekin, tulevat leikkimään tai kannustavat vieressä. Ja keskustelu perhe-elämästä täällä on aivan toista kuin kotimaassa. Parikymppiset nuoret ovat useinkin kertoneet meille, etteivät malta odottaa, että saavat lapsia. Kenenkään en tiedä ajattelevan, että perhe-elämä olisi kauheaa, koska he ovat aina nähneet muuta. Tietenkään mulla ei ole mitään koko saaren kattavaa otantaa, mutta kyllä tämän myös ihmisistä vaistoaa. Nuoret ovat itse lapsena olleet toivottu osa grillijuhlia, rantapäiviä ja aikuisten synttäreitä, ja nyt näkevät, kuinka seuraava sukupolvi juoksee samalla tavoin kaikessa mukana. Veikkaisin tällä olevan aika paljon vaikutusta myös ennakko-oletuksiin vanhemmuudesta; se kun ei ole mitään vierasta ja kaukaista, vaan aina ollut tavalla tai toisella elämässä luonnollisena osana läsnä.
Mua pelotti perhe-elämään hyppääminen ja tein kyllä paljon ennakointia elämässäni ennen suunnitelmallista lasten teon yrittämistä. Tein opinnot loppuun, menin naimisiin, sain onnekseni vakituisen työpaikan, matkustelin, juhlin ja rietastelin niin paljon, että ei varmasti sitten haittaisi, vaikka ei voisi mitään niistä tehdä enää vauvan jälkeen. Lasten jälkeen teen edelleen tasan samaa työtä, johon oli turvallista palata perhevapaiden välissä ja niiden jälkeen. Hyvin pedattu homma siis. Nyt on ihanaa sit vaan kierrellä Muumimaailmoja ja Puuhamaita. Jos lapset ovat yökylässä jossain, käydään yleensä miehen kanssa 24/7 auki olevassa Kannelmäen Prismassa 😀
Haha! 🙂 Muistan, kun mieheni kanssa päätettiin ostaa omakotitalo ja rempata se. Tässä kohtaa oli kyllä lapsista puhuttu, että niitä halutaan, mutta vielä ehkäisy käytössä. Halusimme ensin rempata ja mennä naimisiin. Sitten lasten aika, jos heitä siunaantuu. Muistan siis, kuinka miehelleni paasasin ostaessamme talon, että ”ja musta ei tuu sitten mitään perhekahviloissa hilluvaa kotiäitiä. Mä en todellakaan ala leipoa jotain pullia futisjoukkueen myyjäisiin ja hillumaan siellä kentän laidalla, että jee jee osuit melkein palloon muruseni! Ja katokin, että mä pääsen silti treenaamaan salilla monta kertaa viikossa tai mä kuolen!”. 😀
Uskalsin kyllä mennä perhekahviloihin. Futiskenttien aika ei ole ihan vielä, kun lapset sen verran pieniä. Mutta olen silti minä. Ollaan saatu soviteltua niin, että olen opiskellut kotoilun ohessa. Välillä olen ollut töissä ja mies kotona lasten kanssa. Tällä hetkellä olen itse taas kotona, opintoja samalla tehden. Ei käydä Prismassa, koska Lidl halvempi – mutta olen myös isompien kauppaostosten yhteydessä ostanut Cittarista vaatteita. Kääk! 😀 Ja silti hengissä. Asutaan Turun vieressä lähinkunnassa, mutta käyn silti Turussa säännöllisesti. Joskys yksin lounaalla ja lasten kanssa paljon erinäisissä riennoissa. Paljon olen pieruverkkareissa ja toppahaalarissa, mutta meikkaan silti lähes joka päivä (koska se on mua) ja joskus pistän vähän parempaa Seppälää päälle.
Ei käy tosin kieltäminen, että kipuilin alussa ja tunsin olevani vähän hukassa sen vauvakupla ajan jälkeen. Kuka mä olen jne. Muuttaahan nuo mukulat ihan kaiken! En ois uskonut, kuinka alkukantaista raivoa sitä voikaan ihminen väsyneenä uhmaikäisen ja sylivauvan kanssa tuntea. Nyt tosin luottaa, että on vaiheita ja kaikki helpottaa kyllä. Asioille on oppinut nauramaan.
Tuntuu kuitenkin silti, että on hyväksyttävämpää kertoa, kuinka raskasta äitinä olo ja perhe-elämä on kuin että hehkuttaisi sitä, kuinka ihania noi pikkutyypit on ja miten kaikki on tosiaan sen arvoista. Miten sitä on kokenut sellaista kiintymystä ja rakkautta, mitä ei koskaan ennen. Miten ihanan (kamalaa) voi imetys olla ja miten ihanaa on nuuhkutella omia suloisia unentuoksuisia palleroita. Miten ihanaa on vastailla esikoisen ihmetteleviin kysymyksiin, opettaa toisella asioita ja heittäytyä leikkimään. On siistiä shoppailla söpöjä lasten vaatteita. Miten se sitookaan parisuhdetta yhteen, kun ollaan yhdessä saatu pari ihmettä. Miten toinen yhdestäkin katseesta tietää, että ”jaaha, tolla pettää hermo, otanpa kopin”. Miten paljon mahtavampaa on esim. seksi lasten jälkeen! Okei, sitä ei ole niin usein eikä se ole niin spontaania – mutta itse ainakin koen sen olevan parempaa. Mites muut kokee tämän asian?
Niin – olen yhä minä, meillä on yhä parisuhde, mutta olen esim. rohkeampi, itsevarmempi ja haluan yhä enemmän (lasteni takia ja vastuuni kasvattajana) olla parempi ihminen, kehittää itseäni ja omia tunne-elämän taitojani.