Mitä tulee mieleen perheestä, jossa on lapsia? Omakotitalo jossain hiljaisessa taajamassa, farmariauto, labradorinnoutaja, mätsäävät tuulipuvut ja automarkettien alennusjauheliha? Sellainen on suomalainen perhe lapsettomien 19-33-vuotiaiden mielikuvissa, mikä paljastuu Väestöliiton tämän vuoden perhebarometrissä, jossa tutkittiin lastensaantiin vaikuttavia tekijöitä.

Hesari kirjoitti tutkimuksesta tänään jutun, jossa kerrottiin mielikuvan prisma-perheiden kiireisestä arjesta lykkäävän lapsentekoa. Suomalaiset saavat lapsia nyt lähes yhtä harvoin kuin 1800-luvun nälkävuosina.

Ymmärrän tutkimukseen vastaajia täysin. Minä ajattelin ennen omia lapsia ihan samalla tavalla. Pelkäsin perheellistymisen pudottavan minut äitiyden mustaan aukkoon, pohjattomaan kaivoon, josta ei pääsisi enää kiipeämään ylös edes sormenpäät verillä. Vauvakuumeilut pysyivät loitolla, sillä rakastin omaa elämääni ihan liian paljon uhratakseni sen äitiydelle.

Esikoinen päätti kuitenkin toisin. Tulin raskaaksi 28-vuotiaana ja elämänvaiheessa, jossa kaikki oli ihan levällään. Ihanan levällään. Mutta myös kesken, kuten Hesarin jutussa sanotaan monen lapsista sitten joskus tulevaisuudessa haaveilevan ajattelevan. Opiskelut olin saanut päätökseen, mutta rimpuilin pätkätöiden ja freelancer-hommien keskellä paikkaani etsien. Rahatilanne ei ollut mitenkään vakaa. Vauvojen sijaan mietin reppureissuja ja Tavastian lauantaidiskoja. Maailma oli avoinna joka suuntaan, ja kohdunsuun olin ajatellut pitäväni kiinni vielä hyvät tovit.

Raskaustestin kahdesta viivasta alkoi minun ja siinä samalla Lähiömutsin kasvutarina, joka ei todellakaan ole päästänyt minua helpolla. Muutimme kantakaupungista lähiöön, mikä oli silloin ihan yhtä paha kuin se omakotitalo hiljaisessa taajamassa. Olin kauhuissani sukulaisten lasten synttäripäivien jälkeen, kun kaikki se meteli ja hässäkkä vei energiani jo parissa tunnissa. Kuuntelin järkyttyneenä työkaverini fiilistelyä siitä, että oli saanut nukuttua pikkulapsiarjessa pitkästä aikaa kahdeksan tunnin unet. Minä tarvitsen ainakin yhdeksän tuntia ja mielellään päikkärit päälle!

Mietin, miten ikinä selviän tästä hengissä, minuna.

Valehtelisin, jos väittäisin sen olleen helppoa. Valehtelisin, jos väittäisin, että äitiys ei ole muuttanut elämääni. Se muutti ihan kaiken. Mutta se kaikki entinenkin on siellä yhä olemassa, päälle on vain vedelty uusia maalikerroksia, vahvoja ja onnea hehkuvia sävyjä, välillä synkkiäkin vetoja.

Elämä jatkui, alun pyristelyn jälkeen jopa parempana kuin ennen. En sano, että se johtuisi äitiydestäni, sillä se ei ole mikään kaikkivoivaksi tekevä tila. Ei todellakaan, tuntuu, että välillä olen jopa taantunut. Mutta olisin tahtonut kertoa sille elämänmuutospyörteissä kauhusta itkevälle Hannelle, että se ottaa kyllä paljon, mutta hyvä siitä tulee. Parempi kuin ikinä voisit kuvitella. Väsyä, sotkua ja meteliä joudut kyllä opetella sietämään enemmän kuin tahtoisit. Mutta tulet rakastamaan uutta elämääsi, vauvaasi, äitiyttäsi, perhettäsi. Älä huoli.

Perheellistyminen muuttaa elämää, mutta itseään ei ole tarvinnut tunkea mihinkään valmiiseen mediaaniperhemuottiin. Ei ole tarvinnut ostaa autoa, ryhtyä syömään jauhelihaa tai muuttaa omakotitaloon. Mätsäävät tuulipuvut meillä oli miehen kanssa jo ennen perhettä, mutta koira sitoisi liikaa. Enemmän kuin lapset, väitän. Lähiöstä muodostui ihana kotikylä, ja ympärille alkoi kerääntyä oma lauma perheellisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät ole prismautuneet, vaikka ovatkin lisääntyneet. Ja vaikka prismaantuisikin, mitä sitten. Se on ihan ok, jos sitä itse tahtoo. Omanlaistaan elämää voi elää, oli sitten lapsia tai ei.

Minä löysin nykyisen paikkani työelämässä vasta perheellistyttyäni. Enää ei tarvitse sinkoilla epävarmoilla työmarkkinoilla, kun voin itse työllistää itseni ja kerätä duunikoriin mielekkäitä hommia monesta eri paikasta. Ennen tein töitä pitkälti töiden tekemisen takia, nyt siksi, että se on olennainen, tärkeä ja mielekäs osa elämääni. En oikeasti tiedä, olisinko uskaltanut heittäytyä tähän, jos en ensin olisi uskaltanut päästää irti ja tulla äidiksi.

Tulotasoni on vakiintunut perhevapaiden välissä, enkä olisi ikinä voinut esikoista odottaessani kuvitella, että pystyn elättämään koko perheen (josta lopulta tulisi nelihenkinen) miehen ollessa perhevapailla. Olen siitä ihan hemmetin ylpeä. Väestöliiton tutkimukseen haastatelluista harva muuten oletti, että perhevapaat jaettaisiin tasan vanhempien kanssa. Siksi miehen ja naisen perheellistymisen mielletään vaikuttavan ensisijaisesti naisen työelämän ja rahatilanteeseen. Ei sen tarvitse mennä niin. Sen ei kuulu mennä niin.

Reppureissuistakaan meidän ei ole tarvinnut luopua. Toteutimmehan unelmamme ja vietimme viime talven Balilla. Minä, mies, 5-vuotias ja 2-vuotias. Olen hämmästellyt lapsi kantorepussa niin Islannin tulivuoria kuin Dubain pilvenpiirtäjiä, noin muun muassa. Telttailun löysin kunnolla vasta mutsina, puolivuotias vauva viereisessä makuupussissa nukkuen.

Elämme edelleen meidän näköistämme elämää, mutta nyt mukana kulkee pari seikkailijaa lisää (ja välillä muutamat rakkaat ystäväperheiden lainalapset myös, kuten kuvissa).

Jaa: