Joulupolkujen ajatus on tuoda ihanaa ja kutkuttavaa joulunodotustunnelmaa. Saanko silti valittaa vähän? Okei, teen sen silti. Sori. Pakko päästää nämä puhinat ulos. Sen jälkeen lopetan turhan kitinän ja tinttailun.

Kävimme sunnuntaina Seurasaaren joulupolulla. Tiesin jo valmistautua siihen, että bussimatka idästä länteen on yhtä kaaosta. Poikkilinjat kylän toiselta laidalta toiselle toimivat ainakin metron vaivattomuuteen tottuneen silmissä kehnosti ihan normiarjessakin. Saati sitten, kun niille muutamalle linjalle tahtoo kyytiin puolet Helsingin lapsiperheistä. Toppavaatteissa hikoilevista lapsiperheistä ja busseihin mahtumattomista rattaista sekä vaunuista syntyy sellainen kaaos ja hermojen kiristelytunnelma, että joulumieltä kaivataan jo menomatkalla. Kivasti voi siinä sitten kiihdyttää verenpainetta miettimällä, että sama odottaa paluumatkalla.

Mutta myös itse joulupolulla tuntui tänä vuonna olevan ihan hurja ryysis. Jo pitkän matkaa ennen Seurasaarta alkoi näkyä holtittomasti parkkeerattuja autoja ja matelevia henkilöautoletkoja. Siinä vaiheessa kiitin onneani, että sillipurkkimme sentään liikkui. Ja kun ei enää liikkunut, vaihdoimme jalkapeliin. Totesin vaihtobussia odotellessani ihan turhaksi yrittää mahtua perille asti vievään bussiin lasten ja rattaiden kanssa. Kuopus koisi rattaissa kävellessämme vajaan parin kilometrin matkan saarelle, ja kiitin onneani, että hullunrohkeana otin rattaat mukaan.

Viime vuonna kaikki hikoilu retkikohteeseen päästäkseen oli vaivan väärtti. Nyt aloin epäillä muistikuviani. Joulupolun ensimmäiset pisteet olivat kuin muurahaispesiä. Edes säpinästä pitävät lapset eivät tahtoneet yrittää ryysiä niihin. Puuropisteen ohittaessamme muistelin viime vuoden ihanaa tunnelmaa siinä samassa paikassa. Nyt käveltiin suosiolla ohi hulabaloon.

Tässä vaiheessa oli pakko vetäytyä polulta sivuun ja ottaa asennetarkistus. Selvä, täällä on nyt tosi paljon väkeä, mikä on positiivinen ongelma. Moni muukin on löytänyt joulupolun ihanuuden. Tämä kaikki on kuitenkin meitä ja muita joulupolkuvieraita varten vaivalla tehty, ja kokemus on meille täysin ilmainen. Arvostan sitä valtavasti, ihan kuten edellisviikon joulupolkujärjestelyjä Vuosaaressa. Päätimme muksujen kanssa, että nyt hengitellään pahat mielet pois ja jatketaan eteenpäin joulumielellä.

Ja kas, se auttoi. Olosuhteita ei voi aina muuttaa, mutta asennettaan voi. Kävimme tapaamassa joulupukkia, ja vaikka tällä kertaa jouduttiin jonotella hyvät tovit, pukin ja joulumuorin kainaloon uskaltautuneen esikoisen hymy ja onni oli sen seisoskelun arvoista. Pääsimme myös ajamaan vipukelkalla, jonka jalasten alle oli jostain kaivettu lunta. Esikoinen kävi tanssimassa piirileikkejä, ja opittiin siinä samalla uusia joululauluja. Kaikkien meidän kolmen mielestä kivointa oli istua hevoskärryjen kyydissä. Ihan vain jo se ääni, mikä hevosen kavioista lähtee – rakastan! Onneksi lapset tahtoivat jonottaa heppakärryille, vaikka minä hannailin.

Eväitä vetäydyimme syömään valolla koristeltujen joulupuiden alle. Kaakaon lempeä tuoksu kutitteli mukavasti nenää. Toisessa termarissa oli jokaiselle lautasellinen riisipuuroa, johon olin sekoittanut ison palasen ehtaa voita. Mainio retkieväs etenkin näin jouluaikaan – täyttää, lämmittää ja maistuu kaikille. Päälle vielä kanelia ja sokeria, ja samalla saa popsia suihinsa myös jälkiruuan.

Lunta ei tänä vuonna joulupolulla valitettavasti ollut. Mutta silti talvisen Seurasaaren hämärässä illassa oli sitä jotain. Olkilyhteet, kynttilät ja jykevien kuusipuiden rinnalla seisovat vanhat rakennukset ripottelivat kuin huomaamatta ympärilleen jouluntaikaa.