Helsingin Sanomissa oli alkuviikosta juttu Ruotsin peruskoulujen kasvaneesta eriarvoistumisesta. Kentän eri päädyissä se tarkoittaa sitä, että niin sanotuista eliittikouluista kaikki pääsevät arvosanoillaan suoraan lukioon, kun huonommin pärjäävistä kouluista lukio-opinnot aukeavat vain 40 prosentille. Parhaimpiin kouluihin lapset ovat jonottaneet syntymästään asti, kun heikossa maineessa oleviin kouluihin ei meinata saada houkuteltua töihin edes päteviä opettajia.

Tämä haiskahtaa vahvasti lasten epätasa-arvolta sekä luokkayhteiskunnalta, ja on asia, joka on mietityttänyt itsenäni viime aikoina. Vanhin lapsemme aloittaa peruskoulutaipaleensa esikoululla ensi vuonna, enkä ollut tullut ajatelleeksi, että oppilaiden eriarvoistuminen voisi alkaa täällä pohjoismaissakin jo peruskoulussa sen perusteella, mikä opinahjo koululaiselle valikoituu.

Suomessa tilanne ei onneksi ole samanlainen kuin Ruotsissa, mistä pitää huolta lähikouluperiaate. Jokaiselle oppilaalle osoitetaan oppipaikaksi lähikoulu oppilaan tasosta tai erityistarpeista huolimatta. Ainakin Helsingissä voi kyllä hakea myös muuhun kuin kaupungin osoittamaan kouluun, mutta enimmäisoppilasmäärät hillitsevät rajojen yli hyppimistä.

Hesari kuitenkin tiesi kertoa, että eroavaisuuksia syntyy silti myös Suomessa. Tuoreen Pisa-tutkimuksen mukaan pääkaupunkiseudun nuorten oppimistulokset ovat edellä muuta maata. Helsingin sisällä taas voi jo peruskouluvalinnoissa harjoittaa jonkinasteista koulushoppailua, sillä valittavana on myös liuta yksityiskouluja. Voisin kuvitella saman pätevän myös muissa isommissa kaupungeissa.

Minä olen halunnut ja onneksemme myös saanut molemmat lapseni kunnalliseen lähipäiväkotiin (tämä on Helsingissä lähes lottovoitto) ja jos kaikki menee suunnitellusti, siitä luontevana jatkona lähikouluun. Iso syy siihen on tietenkin ihan vain helppous, kun päiväkoti ja koulu ovat lähellä. Valtavan tärkeää on se, että lapsi juurtuu asuinalueeseensa, kun kavereita löytyy jokaisen lähitalon pihalta. Siitä on hyvä jatkaa yhdessä kouluun. Mutta valinta on myös kasvatuksellinen ja yhteiskunnallinen.

Vaikka meillä perheenä on ilahduttavan laaja sosiaalinen piiri, muodostuu piiristä aina samalla myös pieni oma kupla. Se on ihan luontevaa ja ok, samoista asioista kiinnostuneet ja samoilla arvopohjilla elävät ihmiset tietenkin tykkäävät viettää aikaa toistensa seurassa.

Mutta koen tärkeänä, että lapset näkevät myös toisenlaisia totuuksia elämästä, perheistä ja taustoista. Päiväkodissa heidän ymmärryksensä laajenee, kun ympärillä on mahtava kattaus erilaisia lapsia perheineen. Samalla omat lapseni taas monipuolistavat toisten lasten elämää ja tukevat sitä kaipaavien lasten varhaiskasvatustaivalta – ja varmasti saavat tukea myös itse.

Samalla olen kuitenkin tajunnut, että herttoniemeläisenä minun on helppo seistä sanojeni takana. Tietenkin asuinalueillekin tulee erilaisia kuplia. Herttoniemeen on hakeutunut asumaan hyvin paljon ihmisiä, joilla on samanlainen arvomaailma kuin meillä. Päiväkodissa ei myöskään ole pahempia ongelmia, ja erityistä tukea vaativat lapset kulkevat hienosti mukana perusarjessa. Päiväkotimme on suorastaan ihanne siitä, minkälainen on tasa-arvoinen päiväkoti, jossa on mahtava sekoitus kaikenlaisia lapsia.

Mutta mitä jos päiväkodissa tai siinä tulevassa lähikoulussa olisi ihan toisenlainen tilanne? Mitä jos meno olisi kovin rauhatonta ja ongelmatilanteita olisi päivittäin selvitettävänä? Mitä jos lasten kaveripiiri muodostuisi lapsista, joiden perheiden arvomaailma olisi ihan täysin meidän arvojemme vastainen, kuten äärioikeistolainen? Osaisinko siinä vaiheessa ajatella kaverisuhteiden monipuolisuuden rikkautta? Mitä jos lähikoulu olisi oppilaiden saamilla arvosanoilla mitattuna todella huono? Mitä jos luokalla suurimmalla osalla olisi vaikeuksia puhua suomea? Mitä jos päiväkodin tai koulun henkilökunnan kaikki aika menisi niin sanotusti sammutellessa tulipaloja, eikä varhaiskasvatukseen tai opetukseen jäisi aikaa?

Myönnän, että siinä vaiheessa hienot puheeni lasten tasa-arvoisuudesta voisivat unohtua. En tuosta noin vain uhraisi lasteni koulupolkua yhteiskunnallisen tasa-arvon edessä, vaan koittaisin saada lapsilleni paremman opinahjon. Olisiko se väärin? Olen myös kuullut joidenkin vanhempien muuttavan asuinalueelta toiselle välttääkseen jotain koulua tai saadakseen lapsensa johonkin kouluun. Mitä pahaa siinä on? Tietenkin jokainen kykeneväinen ja vastuuntuntoinen vanhempi tahtoo lapsilleen pelkästään hyvää.

Mutta kun juttu onkin siinä, että kaikilla ei ole mahdollisuutta valita. Siksi soisin jokaisen ajattelevan oman perheen lisäksi myös yhteistä hyvää. Sitä että omien lasten lisäksi myös muut lapset voivat hyvin. Sitä, että Suomeen ei muodostu eliittiperuskouluja ja kärjistyvää lasten luokkayhteiskuntaa. Kun koko yhteiskunta voi hyvin, se oma pieni perheyksikkö sen keskelläkin voi paremmin.

Hyvä esimerkki löytyy siitä samaisesta Hesarin koulujen eriarvoistumisjutusta. Siinä kerrotaan Ruotsin Malmöstä, jossa päätettiin lopettaa verraten köyhä ja maahanmuuttajavaltainen peruskoulu. Lopetetun koulun oppilaat sijoitettiin hyväosaisten alueiden eri kouluihin. Eräs koulua näin vaihtanut oppilas kertoi, että nykyään koulussa pystyy keskittymään, opettajat ovat hyviä sekä vaativia ja oma olo on turvallinen. Se näkyy myös nuorten oppimisessa. Lopetetussa koulussa 25 prosenttia oppilaista saavutti lukiokelpoisuuden, mutta toiseen kouluun siirtyessä heistä lukioon pääsi jo 90 prosenttia.

Jaa: