Viime päivinä somessa on maailmanlaajuisesti näkynyt kaksi sanaa: me too, minä myös. Yhdysvaltalaisen näyttelijä Alyssa Milanon aloittama kamppanja haluaa tuoda esiin sen, miten moni nainen on kokenut seksuaalista häirintää ja seksuaalista väkivaltaa. Alyssan ajatuksena oli, että jos jokainen seksuaalista häirintää koskenut kirjoittaisi somessa statukseensa #metoo, ongelman kokoluokka tulisi paremmin esille.

Ja kyllähän se on tullutkin. Hashtag on yksi Twitterin käytetyimmistä ja myös muut somekanavat ovat täyttyneet naisten kokemuksista. Oma ensireaktioni somefeedini täyttävistä #metoo-hashtageista kertoo asian syvemmästä ongelmasta. Pidin hashtagia alkuun vähän jopa turhana, sillä tiesin kyllä, mitä siitä seuraisi. Tottahan toki some täyttyisi hashtageista. Jokaisellehan meille on käynyt niin!

Sitten kelasin omaa ajatusvyyhtiäni takaisinpäin. Että mitähän vittua. Naisten seksuaalinen häirintä toden totta pitää nostaa esiin tarkasteltavaksi, jos kerran jopa minä, nainen ja tyttölapsen äiti, pidän sitä jotenkin tavanomaisena. Sellaista se nyt vain on. Minähän olen tajuamattani vähätellyt asiaa miettimällä, että asia on jotenkin normaali ja väistämätön. Pojat ovat poikia.

Aloin miettiä omia kokemuksiani aiheesta. Niitä putkahteli mieleen toinen toisensa perään, vaikka ihan vain tuttavapiirin kokemuksiin peilaamalla minä olen kuitenkin päässyt aika helpolla. Minut on kasvatettu vahvaksi ja omanarvonsa tuntevaksi tytöksi ja naiseksi. Minua ei ole käytetty kynnysmattona tai minään muunakaan. Seksuaaliset kanssakäymiseni ovat olleet turvallisia ja hyviä – mitä nyt nuorena tietenkin aikamoista räpellystäkin. Ne kumppanit, jotka olen itse päästänyt iholle asti, ovat olleet minua, meitä, itseään ja tilannetta kunnioittavia.

Siitä huolimatta yksityisyyttäni on loukattu, minuun on kajottu ja seksuaalisuuttani sekä naiseuttani on moukaroitu sanoin.

Ensimmäiset muistot ovat ajoilta, kun olin vasta ala-asteella. Oli se perheen tutun tuttu mies, joka nousumyötäisissä alkoi naamapunaisena sönköttää kauneudestani ja katsoi sillä tavalla, että lapsikin ymmärsi, että tässä on nyt jotain pielessä. Tavallaan otin kehut jopa kohteliaisuutena, vaikka samalla oli epämiellyttävä tunne siitä, että miehen ei kuuluisi käyttäytyä noin.

Ja sitten se itseäni vain muutaman vuoden vanhempi kaveri. Leikimme isolla porukalla piilosilla oloa. Poika oli etsijä, ja löytäessään minut piilopaikaksi valitsemastani komerosta, hän koitti painaa minua komeron seinää vasten ja pussata. Rimpuilin itseni irti ja koitin olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mutta kaveruus välillämme ei koskaan enää ollut entisensä, väliin hiipi epäluuloa ja pelkoa.

Ehkä näistä tilanteista kumpikaan ei ollut edes tarkoitettu pahaksi. Tuskin toinen osapuoli edes muistaa tilanteita. Mutta se tässä juuri pysäyttää. Minä en usko toisen ajatelleen mitään pahaa, mutta silti ne hetket ovat jääneet sekunti sekunnilta mieleen vuosikymmenien ajaksi. Voiko tosiaan olla niin, että toinen osapuoli on pitänyt omaa käytöstään sopivana? Missä menee raja?

Kasvettuani tilanteita tuli lisää. Olin kotibileissä, jossa olin juonut pari kulausta liikaa pullosta, johon oli sekoitettu kaveripiirin vanhempien viinakaappien kätköistä hirveän makuinen blandis. Makoilin sohvalla ja maailma pyöri. Viereen tuli poika, joka alkoi hivellä vartaloani, tunki käsiä paidan alle. Poika lopetti, kun avasin silmäni. Mutta siitä ehti tulla likainen olo. Mietin, että itsepä siinä makoilin, paitakin oli mallia, joka paljasti navan. Ja sitä paitsi, olin vähän ihastunut siihen poikaan, ehkä halusinkin sitä itse?

Pohjalainen maaseutu 90-luvulla ei ollut mikään helpoin paikka kasvaa. Tiedä sitten, onko mikään paikka sellainen. Mutta 90-luvulla jengi tuntui olevan ihan sekaisin ainakin tuolla maalla, mitä lie lama-ajan jälkimaininkeja. Oli ihan normaalia, että nuorison kokoontumispaikoissa tanssilattialla tungettiin ihan liian lähelle. Saan yhä mieleeni helposti sen fiiliksen, kun naamalle höngitään tupakalta ja viinalta haisevia riettauksia. Tyttöjä kourittiin. Se oli kai sen ajan tapa sanoa, että oot muuten saatanan ihana. Välillä tanssilattialla ei ehtinyt jokaista kättä paikallistaa sanoakseen, että lopeta.

Minua on kutsuttu satoja, ehkä tuhansia, kertoja huoraksi ennen kuin täytin edes kahdeksantoista. Sitä tekivät niin tytöt kuin pojat. Olin niin outo, pikkupaikkakunnan vielä pienemmältä pikkukylältä kotoisin. Selvästi huora siis. En minäkään mikään kiltti ja hyväkäytöksinen lopulta ollut, se ei ollut hyväksyttävää tai tavoiteltavaa niihin aikoihin. Kyllä minäkin olen huoritteluni huutanut, myönnän. Siitäkin huolimatta, miten kamalta se tuntui kuulla itse.

Olin 17-vuotias ja töissä kauppakeskuksessa olevassa hampurilaisravintolassa. Huomasin työpaikkani liukuportaiden alla miehen, joka runkkasi katsellen minua. Ravintola oli täynnä lapsiperheitä. Soitin vartijan, joka vei miehen ulos. Vartijalle mies oli entuudestaan tuttu asiakas, kuulemma vähän tuollainen. Vähä-älyinen ja hupsu runkkari. Se sama hupsu runkkari pyöri sen jälkeen usein työpaikkani kulmilla etenkin sulkemisaikaan. Olin jotenkin tulta ja tappuraa silloin, valmiina hyökkäämään nyrkit pystyssä, että oikeastaan tajuan pelätä itseni puolesta vasta nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin.

Baarityöntekijänä minun oletettiin ikään kuin kuuluvan drinkin tai kaljatuopin hintaan. Rintojani kuorittiin, takapuolta puristeltiin ja vihjailtiin villistä panosta työvuoron päätteeksi. Sekin kuului vähän niin kuin siihen settiin, samalla tavalla kuin tuhkakuppien tyhjennys tai oksennuksien siivoaminen vessasta. Jos ehdin, kävin vinkkaamassa portsareille, jotka heittivät lähentelijät ulos. Monesti en edes ehtinyt täpötäydessä ravintolassa pöytiä siivotessani tajuta, kuka lääppijä sillä kertaa oli.

Se lomamatka, kun hameeni alle käytännöllisesti katsoen yritettiin tunkea pää edellä. Se myöhäinen sunnuntai, kun vieras mies lähti perääni autiolla kadulla ja kiihdytti askeleita samaan tahtiin kuin minä. Ja yhä edelleen. Jos en lämpene tuntemattoman miehen ehdotuksille, aivan liian usein silmiin syttyy halveksuva katse ja saan räkä suusta roiskuen kuulla olevani huora, lehmä ja ruma.

Kuvottaa, kun tajuan, että näitä tilanteita putkahtelee mieleen tällaisella vauhdilla. Ja minä kun kuitenkin olen päässyt helpolla. Kaikista kuvottavinta on, että moni näistä keisseistä on mielestäni ollut normaali, sellaista se nyt vain on -juttu. Nyt vasta kirjoitettuna oikein tajuaa, että aika helvetisti saa tästä asiasta näemmä vielä meteliä pitää, että se normaalius tipahtaa pois. Että kukaan ja minkään sukupuolen edustaja ei kestä seksuaalista häirintää vain siksi, että se olisi jotenkin asiaan kuuluvaa.

Kouraisee sydämestä, kun mietin, että omille lapsilleni kävisi jotain vastaavaa kuin itselle on sattunut. Se on niin hirvittävä ajatus, että äitileijona minussa tuntuu olevan valmiina vaikka tappamaan. Miten opettaa omille lapsilleen, tytölle ja pojalle, kunnioitusta sekä omiin että toisen rajoihin? Omalla esimerkillä ja keskustelemalla sekä kertomalla asioista uudelleen ja uudelleen, luulisin. Haluan heidän ymmärtävän, että ahdistelu ei koskaan ole uhrin omaa syytä ja että siitä voi ja pitää kertoa aikuiselle. Ei tarvitse hävetä itseään tai pelätä kertomista.

Haluan olla kasvattamassa sukupolvea, joka ei naura seksistisille läpille, jolla ei ole tarvetta pönkittää mitätöntä egoaan lähentelemällä ja joka ei pidä pepulle läimäytystä flirttinä ja kohteliaisuutena tuntemattomalle naiselle. Koska on ihan sairasta, että maailma tuolla kodin ulkopuolella saa minut yhä jollain tasolla uskomaan sen olevan normaalia. Ja siksi siitä pitää puhua, että ymmärrettäisiin, että normaalin sijaan se on turtumista paskaan. Ja paskan voi onneksi aina siivota. Tahroja voi jäädä, mutta ajanmittaan, sukupolvien vaihtuessa, nekin tahrat haalistuvat.

Edit: Sain lukijalta huomion siitä, että kampanja ei suinkaan alkanut Alyssa Milanosta, vaikka hänen ansiostaan aihe lähti leviämään. Me too -kampanjan aloittanut Tarana Burke on toiminut naisten seksuaalista häirintää vastaan jo kymmenen vuoden ajan.

Jaa: