Tänä viikonloppuna olen tallustellut entisen kotikaupunkini katuja. Ihana ja rakas Turku. Sen kadunkulmiin liittyy elämäni oleellisia tarinoita viiden vuoden ajalta. Tuntui kummalliselta kulkea vanhaa kotikatua lapsen kanssa. Osoitin hänelle silloisen kotimme ikkunoita, mutta hänelle ne ovat vain vieraan talon ikkunoita vieraassa kaupungissa.
Vaikka lapsi on vasta kaksivuotias, hän tuntuu olleen osa elämääni aina. Ja hänelle Turku on vain paikka, jonne mennään junalla ja jossa asuu äidin ystäviä. Omituista ja vähän surullistakin. Tuntuukin kuin opiskeluvuodet Turussa olisivat osa jotain toista elämääni. Tai vaikuttavaa unta, josta herätessään tuntee vielä koko aamupäivän unimaailman vahvasti totena.
Turku kaupunkina on taas kuin lapsuusaikojen bestis, joka lähti yläasteen jälkeen eri lukioon ja jonka kanssa yhteydenpito vain hiipui ilman sen merkittävämpää syytä. Aurajoen rannalla tai Kauppatorin kukkakojulla näin väläyksiä siitä, miksi Turku oli minulle ennen kovin tärkeä. Nyt elämä on kuitenkin vienyt meitä niin eri suuntiin, että Turkua ja minua yhdistää enää oikeastaan vain menneisyys. En enää pystyisi Turun seurassa elää täysin omana itsenäni.
Mutta onhan Turku mukava kaupunki edelleen, vaikka paita ja peppu -ystävyyden ajat sen kanssa ovat ohi. Turun syleilyyn on välillä kiva palata. Etenkin siksi, että se on kotikaupunki muutamalle ystävälleni, joiden seurasta ja Turun murteesta pääsimme nyt lapsen kanssa nauttimaan koko rennon viikonlopun ajan. Viime näkemisestä oli vierähtänyt ihan liian pitkä aika. Niinpä viikonloppu hujahti kuulumisia päivittäen ja ruokapöydissä istuen. Ravintoa sydämelle ja vatsalle, mitäs sitä muuta ihminen tarvitsee! No ehkä muutaman laskun liukumäestä ja paikalliselta kirpputorilta löytyneen kellopelin sekä farkkuliivin.
kuvista iskee aina koti-ikävä, vaikka siellä tuli asuttu reipas 5v 😉 ihan kaikille, aikuisille ja lapsille. mutta ehkä me joskus taas ollaan turkulaisia, se on meidän yhteinen toive 😀
Sitten on meitä, jotka eivät Raisiota kauemmas Turusta ole asumaan koskaan päässeet eikä varmaan mua mikään voima täältä pois ehkä enää saakaan.. 🙂
Teksti olisi voinut olla omasta blogistani. Sillä erolla, että kaupunki olisi Oulu ja se olisi julkaistu vasta parin viikon päästä. Menneisyyden kaupungissa on aina kutkuttavaa piipahtaa, toisaalta haikeaa ja toisaalta jännittävää. Onneksi ihanat ystävät tekevät vierailusta aina kodikkaan. Kiitos kirjoituksesta, asiaa pohtiessa tulee melkein pala kurkkuun.
Turkulaisena, joka kuvittelee tuntevansa kotikaupunkinsa, on ihan pakko kysyä parista kuvasta, että mistä ne ovat. Ensinnäkin, tuo leikkikenttä jossa on krokotiileja (?), missä se on? Näyttää vähän vartiovuorenmäeltä, mutta en muista sieltä tuollaisia kiipeilykrokoja. Entä tuo kahvila, jossa syöt tyttäresi kanssa? Tuntuu, että pitäisi tietää, mikä se on, mutta en saa päähäni. Kiitos vastauksesta. Hienoja kuvia, kiva kirjoitus!
Mä siis näinkin sut Lankamaailmassa perjantaina ja mietin heti, että saankohan lukea postauksen vierailusta! t. Ikuinen turkulainen
Krokokuva on Vartiovuorenmäeltä ja kahvila on Aboa Vetuksen Aula. Siellä on ihana brunssi lauantaisin.
T. Turkulainen mama
Itse oon yhdeksän vuotta Turussa asunut, enkä tunnistanut krokoja, enkä kahvilaa. Hyvä tietää, että kyseessä on siis Aula. On kyllä niin herkullisen näköisiä kuvia, että pakko varmaan itsekin testata!
-Amalia
Mullakin on aina vähän ikävä Turkuun, jollain hassulla tavalla, vaikka en siellä enää tahtoisikaan asua. Toivottavasti te vielä josku turkulaistutte taas!
Miksipäs sitä lähtemään, jos viihtyy ja siellä on elämällä tarjota kaikki se, mitä haluaa 🙂
Juu, hassulla tavalla tulee sekä iloinen että haikea olo vanhoissa kotikaupungeissa käydessä.
Turkulainen mama ehtikin jo vastata, mutta tosiaan Vartiovuorenmäellä ovat krokot ja ruokailukuvat ovat Aulan brunssilta.
Lankamaailma oli mulle ihan uusi paikka, ei silloin mun aikana vaan! Tosin ehkä ihan hyväkin, olisi mennyt kaikki opintotukirahat sinne 😀
Hyvä, että lukijat ehtivät vastata, kun minä en 🙂
Aulan brunssi oli kyllä ihan kiva, mutta ei ihan niin vau kuin kuulemieni kehujen perusteella odotin. Vegenä mua harmitti, että moni kiva salaatti tai lisuke oli ”pilattu” sillä, että mukaan oli sotkettu lihaa. Lämpimistä ruuista ei voinut syödä mitään, jopa vihreiden papujen joukkoon oli laitettu pekonia.
No nyt ei liippase aihetta mitenkään, mutta mistä on tuo aivan valloittava raidallinen takki/neule?
Anteeksi vastauksen viipyminen. Se on Marimekon villakangastakki. Samaa mallia, mutta yksivärisinä oli nyt alessa ainakin Hertsikan tehtaanmyymälässä.