Kävin eilen aamulla kirjastossa printtaamassa pari laskua asiakkaille ja lainaamassa samalla nopeasti lapsille uutta luettavaa. Lastenosastolla oli isä pienine lapsineen. He istuivat nojatuolissa ja lueskelivat kirjoja ihan rauhassa. Kaikki parivaljakon olemuksessa viesti, että heillä ei ole mihinkään kiire nyt, tiistai-aamuna vähän kello yhdeksän jälkeen.

Huomasin sen taas muljahtavan sisälläni: ikävän aikoihin kotiäitinä. Siihen höttöiseen pikkumaailmaan, jossa elämä pyöri vaippapyykin, vauvan niskan nuuskuttelun, väsypöhnän ja jäähtyneiden kahvikupposten ympärillä. Sama tapahtui, kun kävin katsomassa Yösyöttö-elokuvan.

Sehän on ihan selvää. Minusta on tullut niitä, joilla aika on kullannut kotiäitiaikojen muistot. Tunnepuoli minusta muistaa vain sen sykähdyttävän onnen siitä, että saa olla jonkun niin pienen äiti. Miten minä olin lapselle maailmankaikkeus ja omankin maailmani rajat sumentuivat ja pehmentyivät. Järki sentään edelleen muistaa ainakin etäisesti, miten loppuun se onni minut kalusi ja järsi.

Taidan olla hiljalleen siirtynyt sille puolelle leikkipuiston aitaa, jossa voi huokailla haikeus katseessaan, että kyllä vain se pikkulapsiaika ja kuolettavan tylsät aamupäivät hiekkaa lapioiden oli ihanaa aikaa elämässä. On hyvin lähellä, että en lipsauta huuliltani sitä pätevää neuvoa, joka etenkin jokaista rankkaa vauvavuotta elävää lohduttaa ihan helvetisti: Nauti nyt. Ne kasvavat niin nopeasti, ja tämä hetki kestää ihmiselämässä ohikiitävän hetken.

Ja sitten toisaalta keho muistaa yhä edelleen. Pari viikkoa sitten arkistoin tietokoneen täydeltä kovalevyltä kuluneiden vuosien aikana kuvaamiani videoita. Löysin lähes kuusi vuotta sitten kuvatun videon, jota en muistanut edes kuvanneeni. Itse asiassa koko video näyttää siltä, että olen ehkä vahingossa painanut puhelimen rec-nappia. Video kestää monta minuuttia, ja sen aikana hyssyttelen vauvaa sylissäni hiljaa laulaen. Vauva tyyntyy aina välillä hetkeksi, mutta vääntää sen jälkeen naamansa mutrulle ja alkaa itkeä. Tämä uudelleen ja uudelleen.

Se raastava vauvaitku saa koko kehossani edelleen aikaan stressiryöpyn. Adrealiini virtaa niin että kohinan voi melkein kuulla, oksettaa, pulssi kiihtyy ja muistot käyttävät vatsalaukkua nyrkkeilysäkkinä. Videolla olen kuitenkin tyyni; laulunuotti pysyy rakastavan pehmeänä ja heijaus varman rauhallisena. Videolla minua ei näytä ahdistavan. Näkyy ja kuuluu vain tuore äiti, jolle se hetki ja tehtävä on kaikki tässä maailmassa.

Ajan kuluessa, kahden pienen lapsen äitinä, kuitenkin väsyin. Olin välillä niin väsynyt ja ahdistunut, että luulin ihan oikeasti kuolevani niiden painon alle, tukehtuvani hengiltä. Näemmä jaksamisvarastoni koluttiin niin loppuun, että kroppa kääntää edelleen hätätilamoodin päälle heti, kun kuulen vauvan itkua. Ovatkohan ne varastot sellaisia, jotka täysin ehtyessään menevät rikki, eivätkä koskaan täytykään uudestaan?

Totuushan on kuitenkin se, että yllättävä vauvavuosiin haikailu on oikeasti vain haikailua kiireettömyyteen. Kaipaan sitä, kun päivät kuluivat madellen, kun nyt kello vetää kiitolaukkaa kuolavaahto poskille roiskuen. Voi hyvänen aika, miten tahtoisin vain voida tappaa aikaa, odotella tuntien kulumista! Ihan sama, että se silloin aikoinaan tuntui tylsältä ja painostavalta, tahdon sen määrän hitaita tunteja itselleni nyt heti!

Vauvavuosina koitin kovasti tsempata sen kanssa, että en vastannut mitä kuuluu -kysymykseen, että väsyttää. Tai että ainakin ensin sanoisin jotain positiivista ja vasta sitten siirtyisin analysoimaan väsymykseni tilaa. Nyt tsemppaan, että en vastaisi ensimmäisenä jotain kiireestä (ja väsystä). Olen niin hiton kyllästynyt siihen, että on normaalia valittaa kiirettään. Oikein porukalla nauraa ja voivotella sitä, miten kiireisiä tässä kaikki ollaan. Ei se ole mikään normaali tai tavoiteltava tila!

Vaikka kyllä, kyllä nyt kuuluu kiirettä. Mutta toisin kuin vauvojen uneen liittyy niin moni asia ja pala mystiikkaa, kiireeseeni vaikutan vain minä. Siksi olen alkanut järjestelmällisesti tehdä asioita, joilla saan kiireen taltutettua.

Olen perannut kalenteria ja sanonut tarjotuille sekä mielenkiintoisille työtarjouksille ei. Olen järjestellyt työpäiviäni uusiksi ja raivannut kalenteriin huhtikuulle tilaa koko perheen lomalle. Tulosta alkaa näkyä. Sovin tänään palaveria parin viikon päähän, ja tajusin, että siellä ei ole vielä yhden yhtä läsnäoloa tiettyyn aikaan vaativaa työmerkintää. Piti oikein käännellä sivuja ja tarkistaa, olenhan oikeassa vuodessa. Ensi viikolle on luvassa ihan huippukivoja työreissuja, joille koko perhe miestä myöten pääsee mukaan. On aikaa kirjoittaa, heittäytyä nauttimaan sanojen syntymisestä. Olen saanut to do -listan hännästä kiinni.

Tavoitteeni, ei ei, suunnitelmani on se, että parin kuukauden päästä päivien kalenterimerkinnät ovat niin löyhiä, että sinne sekaan mahtuu tarvittaessa taas luovaa luuhailua. Sitä luovuudelle elintärkeää tekemättömyyttä, jonka aikana aivoissa tapahtuu eniten, huomaamattakin. Jos minusta tuntuu, että minun tarvitsee päästä hengailemaan ja ajattelemaan kirjastoon ihan rauhassa kello yhdeksän tiistai-aamuna, voin sen tehdä.