Olen päässyt road trip -kertomuksessa toisen reissupäivämme iltaan. Jo siihen mennessä lähiseudut täällä Helsingissä olivat todistaneet, että lähimatkailemalla(kin) voi päästä kauas arjesta. Olimme telttailleet metsässä Mellunmässä ja nauttineet merenrantahotellielämästä Vuosaaressa. Ja sieltä valkoisista hotellilakanoista jatkammekin tänään.

Kiinnitimme yön aikana latautuneet pyöräakut kiinni perhefarmareihimme ja pakkasimme karavaaniseurueemme taas pyörien päälle. Kiesimme alkoivat näyttää siltä, että asumme niissä. Uikkarit olivat edelleen märkinä edellisillan saunareissun jäljiltä, joten ne ripustettiin yhdessä pyyhkeiden ja muutaman hikisen sukan kanssa liehumaan rinkkojen naruihin.

Käänsimme pyöriemme nokat ensimmäisenä kohti Kallvikinniemen kärkeä. Hiekkatie mutkitteli pitkin kapeaa niemeä, ja aurinko laittoi puiden väleissä vilkkuvan meren kimaltelemaan sillä kauniilla tavalla kuin vain Suomen suvessa voi. Olimme kuulleet, että ihan niemen kärjessä pystyy kokemaan muumimaisen seikkailun, joten ajoimme kunnes meri tuli vastaan.

Suoraan edessä näkyi vain meri, jota täplittivät pienet saaret rantakallioineen. Vasta kun taivutti niskojaan oikealle ja kurkisti kohti mannerta, huomasi Aurinkolahden merenrannan kainaloon pakkautuneet talot. Taisin reissumme neljän päivän aikana tehdä ennätyksen siinä, kuinka monta kertaa voi hämmästellä, olemmeko me tosiaan Suomen pääkaupungissa.

Astelimme rantakallioille, jossa minä riisuin vaelluskengät ja varpaisiin liimautuneet sukat jaloistani. Tarinan mukaan viereiselle piskuiselle saarelle pääsee kahlaamaan hiekkasärkkää pitkin. Se kuulosti sellaiselta seikkailulta, johon muumit lähtisivät, joten olihan se testattava.

Vesi oli niin kylmää, että se sai säärikarvat kauhusta pystyyn. Kevyet mainingit kastelivat polven yli ruttaamani legginssit, mutta tarina osoittautui todeksi: pian hiekkasärkkä alkoi taas nousta rantaa kohden ja sipsuttelin kuin suurikin seikkailija saarelle. Istuin tovin auringon lämmittämällä rantakalliolla oman elämäni Nuuskamuikkusena. En kuitenkaan jäänyt odottamaan muumimaisia käänteitä, kuten paluureitin upottavaa nousuvettä tai hattivatteja, vaan lähdin kahlaamaan takaisin maihin.

Minisaariseikkailun jälkeen poljimme vatsat kurnien lounaalle kesäravintola Maininkiin, joka sijaitsee ihan Kallvikinniemen vieressä. Keltainen puutalo pikkuruisine ruutuikkunoineen oli kaunis, ja istahdimme kuistille syömään. Lounasnoutopöydän hinta-laatusuhde oli kohdillaan, ja kotiruokaa henkivä kattaus maistui etenkin lapsille erinomaisesti. Internet osasi kertoa, että Mainingissa on ruokottoman huonot sapuskat, mutta meidän reissuseurueemme väittää, että netti on väärässä.

Jälkkärikahvit nappasimme mukaan ja valuimme nauttimaan niitä viereiselle Ison Kallalahden uimarannalle. Koko road trippimme ajaksi luvattu sade näytti ensimmäisen päivän räiskimisen jälkeen eksyneen reitiltään. Lapset tahtoivat uimaan, joten nappasimme uikkarit liikkuvalta pyykkinarultaan. En tiedä, missä vaiheessa ihmisestä häviää se lapsen taito olla huomaamatta veden kylmyyttä. Siellä ne räisköttivät onnessaan, kunnes alaleuat alkoivat lyödä loukkua.

Koska kahveista alkoi olla aikaa jo ainakin puolentoista tunnin verran, lähdimme uimatouhujen jälkeen kahveille ja jäätelöille viereisessä Ullaksen puistossa sijaitsevaan Villa Ullakseen. Kahvila on kaupungin ylläpitämä, ja siellä on työkokeilupaikkoja nuorille. Kahvi jäi valitettavasti juomatta reilulla kermallakin, mutta lapset söivät onnellisena jäätelöitään. Ei kesää ilman jätskistä tahmeita sormia, suupieliä ja rinnuksia.

Road trippimme viimeiseksi yöksi poljimme Rastilaan, jossa saimme kokea yhden yön ajan kesämökkeilyä itä-helsinkiläisittäin, 13 kilometrin päässä Helsingin keskustasta. Rastila Camping sponsoroi meille mökin, jossa oli nukkumapaikat 6 hengelle. Makuusoppien lisäksi söpössä ja kompaktissa citymökissä oli vessa, kylppäri, pikkuinen sauna ja valoisa keittiö, jossa oli kaikki köökkivarusteet vatkaimesta leivinpaperiin. Pihaan tuotiin vielä kaasugrilli.

Saimme muutamia ystäviä kesämökillemme illallisvieraiksi, ja laitoimme grillin kuumaksi sekä kannoimme keittiönpöydän ulos. Siinä oli kesälomamaisemaa kerrakseen. Aurinko porotti, lapset leikkivät keskelle nurmikkoa kannetun täyden saunasaavin kanssa ja pöydän ääreen alkoi kerääntyä väkeä. Mitä enemmän jengiä pöydän ympärillä, sen onnellisempaa, sanon mä.

Ruuan jälkeen tepastelimme rantasaunalle yksityiselle saunavuorolle, jonka saimme sponsoroidun mökkilomamme kylkiäisenä. Toinen puolikas sakista jäi keittämään kahvia saunatupaan, ja loput jengistä paineli löylyihin. Lauteilla istuessa pystyi katselemaan meren yllä kiitävää oranssia metrojunaa. Ihot löylyistä höyryten juoksimme rantaan, jossa uskaliaimmat (eli lapset) kävivät pulahtamassa.

Illalla muiden mentyä nukkumaan, istuin kesämökkimme terassilla ja aistin valoisaan yöhön taittuvaa iltaa. Tuomi kukki ja nostalginen kesälomantuoksu leijui ilmassa. Vaikka kyllähän minä tiedän, miten monipuolinen Helsinki on, silti sen kokeminen todeksi aina sykähdyttää. Urbaanius ja luonto kulkevat nätisti ja sulassa sovussa käsikynkkää.

Mökkiyön jälkeen heräsimme vesisateeseen. Niinpä hitaan aamun ja melkein puolille päiville valuneen aamupalan jälkeen kaivoimme kuravaatteet rinkkojen pohjilta ja lähdimme polkemaan kotia kohti. Vaikka matkaa ei ollutkaan kuin muutama hassu kilometri, tokihan matkalla täytyy pysähtyä syömään ja kahville.

Kurvasimme Itäkeskukseen, jossa kävimme vetämässä Itiksen Fafasissa pitat. Tarkoituksena oli juoda päälle torikahvit Tallinnanaukiolla, mutta sateen takia päädyimme turkkilaiseen ravintola-kahvila Saraybaklavaan. Ryystimme hyvät sumpit ja söimme sormet makeasta tahmeina baklavat.

Muutamaa kilometriä myöhemmin olimme taas kotona. Yhteensä pyörämme ahmivat road trippimme aikana alleen rapiat 40 kilometriä. Mikä upeinta, omilla pyörillään matkassa olleet 4- ja 5-vuotiaat polkivat koko reissun ihan itse. Melkoisia fillarimimmejä.

Mikä mahtava reissu! Että kuulkaa, miksi lähteä kauas, kun voi lähteä lähelle.

Ps. Muistattehan Lähiömutsin alennuskoodin noihin Babboe-laatikkopyöriin. Koodista löytyy lisäinfoa täältä.