Jos asia mietityttää perhettä, se on tarpeeksi tärkeä asia ja siihen voi hakea apua. Sen ohjeen Merikratoksen perhekuntoutustyöntekijä ja erityistason perheterapeutti Maria Lepola antaa perheille. Sen ohjeen olisin toivonut itsekin kuulleeni menneinä pikkulapsiperhevuosina, kun välillä on tuntunut, että koetuksella on niin oma jaksaminen, kärsivällisyys kuin mielenterveys. Apua en ole silti hakenut, sillä mitäs nyt minä, tällaisia pieniä murheita vain.
Mutta kun ne eivät ole pieniä murheita, ne ovat kahden pienen lapsen lapsuuteen ja siten koko elämään vaikuttavia asioita. Minun ei olisi pitänyt olla niin jästipää ja pärjäävä, vaan sanoa reilusti, kuten asia on: tarvitsen apua. No kerran kyllä sanoin, mutta neuvolasta saamassani puhelinnumerossa ei koskaan vastattu. Se pahin väsymys ja mielialamuta onneksi taittui, mutta opetti jälkiviisautta. Nyt neuvon muita vanhempia sanomaan murheensa reilusti ääneen.
Asioiden ei nimittäin tarvitse olla ihan rempallaan, että apua voi hakea. Juttelin perheiden kanssa töitä tekevän Merikratoksen perheterapeutti Maria Lepolan kanssa aiheista, jotka hänen asiakkaikseen hakeutuneita perheitä eniten puhuttavat. Ja nehän ovat ihan tavallisia asioita. Sellaisia, joista jokainen on koskettanut itseänikin ainakin jollain tasolla. Katsokaa vaikka:
Lastenkasvatus. Suurin osa perheitä mietityttävistä asioista liittyy lastenkasvatukseen. Vanhemman oma rooli kasvattajana mietityttää, etenkin jos kumppanilla on kovin erilainen näkemys kasvatuksesta.
Monet kasvatusmallit periytyvät ja tulevat vanhempien omista lapsuusperheistä. Siksi Maria usein pohtii vanhempien kanssa näiden omia lapsuuskokemuksia, jotka heijastuvat heidän tapaansa olla vanhempia.
Jos lapsi on haastava, Marian mukaan saattaa olla hyvä, että vanhemmilla on yhteinen näkemys ja sopimus kasvatusperiaatteista. Mutta vanhemmat voivat olla myös erilaisia, ja pienikin lapsi ymmärtää, että vanhemmilla on erilaisia tapoja suhtautua asioihin. Siinä tapauksessa on hyvä, että etenkin pienelle lapselle sanoitetaan näitä erilaisuuksia ääneen.
Tärkeintä on se, että vanhemmat ovat yhdessä sopineet säännöt ja pohtineet, kumpi tapa palvelee juuri heidän perhettään.
Parisuhde. Etenkin pienten lasten vanhemmat hakevat Marialta apua parisuhteen pulmiin. Yleinen näkökulmaero on aika. Puolisot näkevät eri tavalla, miten jaetaan käytettävissä oleva aika esimerkiksi työhön, perheeseen, parisuhteeseen ja omiin harrastuksiin sekä menoihin.
Tässäkin asiassa vanhempien omat lapsuuskokemukset vaikuttavat esimerkiksi siihen, miten suuri rooli töillä on heidän elämässään ja miten ja kuka kotityöt hoitaa. Toisinaan tilanteet ovat todella tulehtuneita.
Marian lähtee purkamaan tilannetta antamalla molemmille osapuolille mahdollisuuden kertoa tuntemuksistaan. Silloin on tärkeää, että se toinen osapuoli kuuntelee keskeyttämättä. Pariskunnan kanssa myös mietitään yhdessä perheen arvoja: mitä kumpainenkin pitää parisuhteessa tärkeänä, kuinka paljon omille harrastuksille pitäisi jäädä aikaa ja miten kotityöt jaetaan.
Perhesuhteet. Monia vanhempia huolestuttaa lapsien suhde toisiinsa. Esimerkiksi nuoret saattavat olla todella riitaisia keskenään, jolloin tilanteeseen tarvitaan ulkopuolista näkemystä.
Tärkeintä on kuulla jokaista perheenjäsentä erilaisissa kokoonpanoissa. Jokaiselle pitää antaa mahdollisuus kertoa rauhassa ja keskeytyksettä, miltä tilanne itsestä tuntuu. Arjessa saattaa olla muuten mahdotonta saada sisarus kuuntelemaan, miltä hänen käytöksensä veljen tai siskon mielestä tuntuu.
Väsymys. Perheet voivat olla väsyneitä monista eri syistä. Joskus vyyhtiä on hyvä alkaa purkaa pohtimalla yhdessä, milloin ja mistä väsymys on alkanut. Joskus väsymys on voinut olla pinnalla jo vuosia, ja se on kerännyt lumipallona ympärilleen muita ilmiöitä matkan varrella.
Maria heittää usein perheille kysymyksen: jos asiat tänään olisivat hyvin tai paremmin, mikä olisi muuttunut? Monesti voi kestää kauankin, että vastaus löytyy. Maria sanoo, että terapeutti ei voi antaa ohjeita, joita noudattamalla kaikki järjestyy. Mutta välillä Maria antaa ihan konkreettista apua perhetyössä: hän vie asiakasperheen lapsen harrastuksiin, käy kaupassa tai imuroi. Välillä voi auttaa jo se, että vanhempi vain saa nukkua.
Väsymys voi johtua myös siitä, että vanhemmat kokevat olevansa niin yksin. Marian mukaan verkostojen puute on nykyään yleistä, ja se näkyy etenkin yksinhuoltajien väsymyksenä. Välillä jo pelkkä puhuminen ja omana itsenään kuulluksi tuleminen auttaa.
Ajanpuute. Maria on työssään ja omassa elämässäänkin huomannut, että ihmisillä on tänä päivänä koko ajan kiire. Työelämä voi olla haastavaa ja tulosta pitää syntyä. Elämä on muutenkin hektistä. On paljon menoja, harrastuksia ja sitten vielä töissä vaaditaan pitkiä työiltoja.
Ajanpuutetta lähdetään yleensä purkamaan sillä, että mietitään, mikä kiireen aiheuttaa. Kun perheet kirjaavat päivien kulkua paperille, moni huomaa nopeastikin, että joku asia vie ihan kohtuuttomasti aikaa ja energiaa päivistä. Paperista on helppo katsoa ja miettiä, minkä asian päivistä voisi raivata turhana pois.
Maria vinkkaa vanhempia suunnittelemaan viikkonsa etukäteen yhdessä. Suunnitellessa ja kalenteriin merkatessa asiat jäsentyvät paremmin omassa päässä. Samalla voi myös katsoa viikon menoja priorisoiden. Ovatko kaikki menot tosiaan niin tärkeitä, vai voisiko joitakin niistä jättää pois?
Noin, siinä ne olivat, viisi asiaa. Kaikki arkisia – ja juuri siksi niin tärkeitä selvittää.
Tämä postaus on osa Suomalaisen työn liiton Made by Finland -kampanjaa, jonka tavoitteena on lisätä ylpeyttä suomalaista monimuotoista osaamista kohtaan. Suomen satavuotissynttäreiden kunniaksi minäkin haluan olla mukana avaamassa ovia suomalaisiin yrityksiin ja näyttää, mitä kaikkea hienoa Suomessa tehdään, ja millaisella duunilla hyvinvointiamme rakennetaan seuraavatkin sata vuotta.
Yksi sellaisista tekijöistä on perheohjauksen parissa työskentelevä Maria. Hänen työpaikkansa on Merikratos, joka tarjoaa muun muassa sosiaalipalveluita. Heidän eniten käytetty palvelunsa on perheohjaus, johon lapsiperheet voivat saada lähetteen esimerkiksi neuvolasta. Suurimman osan Merikratoksen palveluista ostaakin kunta tai kaupunki, mutta heidän Hyvän vanhemmuuden verkkokaupastaan voi myös ostaa esimerkiksi 45 minuutin isän erotyö -paketin tai 90 minuutin parisuhteen kehityskeskustelun.
Olen kirjoittanut suomalaisesta työstä paljonkin, mutta en silti aina osaa ajatella sen koskevan niin paljon muutakin kuin lopputuotetta, jota voi konkreettisesti pitää käsissään. Suomessa on myös esimerkiksi yhteiskunnallisia tekijöitä, joiden rakenne on Avainlippu-merkin arvoisesti kotimaista, kuten Merikratoksella.
Yksityisiä palveluntarjoajia on sosiaalialalla koko ajan enemmän ja hyvä niin. Kunnalliselta puoleltakin kuitenkin pitää saada apua ja niihin numeroihin pitäisi kyllä vastata. Tämä siksi, että toivon ettei kukaan jätä avun pyytämistä rahan puutteessa. Lain mukaan kaikilla lapsiperheillä on oikeus tilapäiseen kotipalveluun, mikäli perheessä on uupumusta tai juuri mainitsemiasi asioita. Helsingin tilanne ei ole minulle tuttu(Perheetuki-sivusto näyttää kattavalta, mutta minkälaiset resurssit muuten ovat en tiedä), mutta esimerkiksi täällä Tampereella on käytössä Pyydä Apua!-nappi kaupungin nettisivuilla. Lomakkeelle voi kirjoittaa koska tahansa, muutamalla sanalla mihin apua tarvitsee ja ammattitaitoiset palveluohjaajat ottavat yhteyttä muutaman päivän sisällä. He kartoittavat tilannetta yhdessä asiakkaan kanssa, eikä minkäänlaista asiakkuutta synny, ellei asiakas itse halua. Toisin sanoen apua voi pyytää tietämättä mitä oikeastaan hakee ja ilman minkäänlaista leimautumisen pelkoa.
Avun pyytäminen ei ole heikkoutta. On suurta viisautta tunnistaa omat rajansa. Terkuin, sosiaali-ja kasvatusalan ammattilainen ja toisinaan äärimmäisen väsynyt äiti 🙂
Meidän perhe on aina saanut sekä yksityisellä että kunnallisella puolella tosi hyvää palvelua, käytetään niitä iloisesti sekaisin. Tuo numeroon vastaamattomuus tuskin oli kiinni siitä, että kyse oli kunnallisesta puolesta. Ainakin toivon niin. Mutta tuntuihan se tosi kurjalta, kun pitkän harkinnan jälkeen uskalsi pyytää apua ja sitten numeroon ei vain monen yrityksen ja päivän jälkeenkään vastata. Mietin silloin, että mitä jos minä olisin ollut joku ”oikeasti” apua tarvitseva, jolla on voimat ihan vähissä. Vaikka kyllä minäkin näin jälkikäteen järkevämmällä päällä ajateltuna olin tosi avun tarpeessa.
Tuo Tampereen Pyydä Apua! -nappi kuulostaa tosi mahtavalta, hyvä Tampere! Vaikuttaa just sellaiselta tavalta, joka madaltaa kynnystä pyytää apua. Kun ei siellä neuvolassakaan kuitenkin käydä lopulta kuin aika harvoin, enkä mä ainakaan aikoinani osannut (tai paremminkin jaksanut) ajatella, mistä muualta apua voisi pyytää.
Kyllä avun pyytäminen on suurta viisautta – ja rakkautta niin itseä kuin lähimmäisiä kohtaan!
Niinpä niin. Ajan jakaminen on iso kysymys. Meillä on miehen kanssa hyvin erilaiset tavat suhtautua työhön. Minä teen työtä elääkseni, mutta sen minkä teen teen myös kunnolla ja asiaan sitoutuen. Mies taas tuntuu enemmänkin elävän tehdäkseen työtä ja työ on se joka pyörittää hänen ajatuksiaan ja maailmaansa ja hän sopeutuu siihen mitä työt hänelle sanelevat. Minä taas taistelen kaikin keinoin sitä vastaan että työ sanelisi minulle milloin voin tehdä sitä taikka tuota. Tavallaan olen hyvin iloinen siitä että mies tekee paljon töitä, koska se mahdollistaa minun vähemmät työtuntini, mutta miehen suunnalta tuleva painostus palata pian töihin lapsen ollessa vielä alle kolmen ja nimenomaan töihin eikä opiskelemaan paremmin minulle soveltuvaa alaa nakertavat kuitenkin aina taustalla. Ehkä eniten kuitenkin se ettei toinen selvästi ymmärrä minun tapaani ajatella työtä. Aihe josta emme voi keskustella, koska kumpikaan ei pysty ymmärtämään toisen maailmaa (vaikkaan että miehelle vaikeampaa kuin minulle sillä olen kumminkin tunnollinen ja ymmärrän että työt joihin lupautuu ja joita ottaa vastaan tulee myös tehdä kaikella osaamisellaan). Samoin parisuhdetta nakertaa se että miehen työt menevät aina yhteisen ajan yli. Hätätilanteissa sen ymmärtääkin, mutta myös arkena käy liian usein niin että mies on kotona vasta kun olisi jo aika laittaa lapsi nukkumaan ja minä olen siinä vaiheessa ihan hermona kun kaipaisin sitä pientä hetkeä kun voisin olla vastuussa vain itsestäni. Eli ei minulla riitä paukkuja enää parisuhteelle jos olen koko päivän huolehtinut yksin kaikesta muusta. Sen jälkeen kaipaan vain omaa rauhaa. Minä en myöskään voi tunnetasolla erotella miehen hupimenoja työmenoista. Hän kun on sen verran paljon poissa molempien syiden varjolla. Yhteinen harrastus pitää jakaa ajallisesti tasan vaikka miehellä on myös sen lisäksi oma erillinen harrastus sekä iso liuta työmatkoja. Eli minulle hän on vain pois kotoa. Minä kun joudun aina jollain tasolla pyytämään lupaa jättää lapsia tai eläin miehen hoitoon jos haluan mennä jonnekin harrastuksiin tai vain lomailla sukulaisilla. Yleensä minun lomani suunnitellaankin niin että lapset kulkee mukana ja miehen lomat taas ovat viikonloppuisin niin että hän vain ilmoittaa olevansa silloin poissa. Työmenoissani olen jo itse ottanut käyttöön sen että jos mies ei ole kirjannut menoaan kalenteriin ja olen varannut omat työni sen mukaan niin mies järjestää lapsen hoidon ja työkuvionsa niin että perhe pyörii. Se ei siinä kohtaa ole minun tehtäväni kun olen ”varannut” sen ajan omalle työlleni. Tuntuu välillä julmalta, mutta toisaalta teen vain samaa minkä mies tekee omien kaveriporukkaviikonloppujensakin kanssa. ja minulla sentään syynä on työ ja yleensä kyse vain yhdestä illasta.
Pieniä vivahde-eroja pariskunnan tavoissa katsoa ja kokea asioita, mutta vuosien saatossa tällaiset jutut kasaantuvat aika isoksi tunnemöykyksi. Mies on kumminkin todella kiltti, auttavainen ja saattaa usein tehdä kotonakin jopa enemmän kuin minä jonka voimavarat menevät välillä vain siihen että saan työni tehtyä ja pidettyä itseni ja lapsen kylläisinä ja vaatetettuina. Ei negatiivinen kumoa positiivista eikä positiivinen negatiivista. Pitäisi vaan löytää yhteinen tasapaino.
No ei pitänyt tässä lähteä avautumaan tästä asiasta, mutta kun sen nyt sain sylkäistyä tähän niin en jätä julkaisematta tai koko avautumisesta saatava helpotuksen tunne jää saavuttamatta. Pelkkä mielensä purkaminen jonnekin auttaa myös kummasti. Aikamoista terapiaa jo pelkästään se että joku teksti herättää ajattelemaan näitä asioita ja että ne kirjaa johonkin josta joku ne joskus lukee.
Täällä aivan sama tilanne noiden harraste- ja työmenojen suhteen. Paljon sympatiaa ja tsemppiä! Vuosia olen itse nalkuttanut tästä asiasta, eikä se miksikään muutu.
Voi ei, kuulostaa ihan tosi tosi kurjalle. Ja siellä, että et selvästikään koe tulevasi kuulluksi teidän perheessä ja parisuhteessa. Voisiko tuosta Marian neuvosta olla hyötyä, että miettisitte yhdessä perheen, eli teidän luoman tiimin arvoja?
Ehkä minulta puuttuu ne työkalut avata keskustelua kun tosiaan kumpikaan ei tunnetasolla kuitenkaan osaa asettua toisen saappaisiin tässä työasiassa. Yleensä minä olen jääräpäisempi, mutta jos mies jotain päättää (kuten se että yhteinen harrastus jaetaan tasan riippumatta kuinka paljon hänellä on muuta harrastettavaa siihen päälle verrattuna minun menemisiini) niin hänestä ei saa enää mitään irti. Ei perusteluja, ei kompromisseja. Jos jään jankkaamaan asiaa niin lopulta suuttuu ja tiuskii jotain ja sitten saadaan vaan riita aikaan.
Äh, tosi kinkkinen tilanne. Voisikohan ulkopuolinen keskusteluohjaus auttaa, esimerkiksi just tuo postauksessa esiinnostettu perheohjaus? Lähtisikö mieskin mukaan, kun varmasti hänkin on huomannut kitkan tässä asiassa? Jos vaikka neuvolasta kysäisi, kenen puoleen kääntyä?