Perheellisellä bloggaajalla on siitä mukavat oltavat, että hänellä ihan oma innokas assarinsa. Minun tapauksessani niitä on kaksi. Kaksi- ja viisivuotiaat lapseni tahtovat ehdottomasti osallistua kaikkeen, mitä teen. Esikoinen tahtoisi minun auttamisen lisäksi jo kovasti pitää omaa blogia, mutta tähän asti sitä on kirjoitettu vain pahvista askarrellulla leikkitietokoneella.

On mukavaa voida ottaa perhe mukaan elämäänsä töitä myöten. Elää yhtä kokonaista elämää, tarkasti eroteltujen slottien sijaan. Mutta on syynsä, miksi täällä reissussa olen välillä kaivannut omaa työhuonettani, josta saa oven perässään kiinni. Koska innokkaat apurit ovat välillä täpinöissään jotain muuta kuin avuksi.

Muistatte ehkä nämä postauksen auringonlaskukuvat, joiden yhteyteen kirjoitin tarinan auringon jokailtaisesta spektaakkelista Canggussa? Alun perin ajatuksenani oli ottaa minusta yksin kuvia johonkin tulevaan syntyjä syviä -postaukseen. Kuten tuo yllä alla oleva kuva, joka olisi mitä mainion kuvittamaan jotakin vakavampaa aihetta pohtivaa postausta. Totuus laajemmin rajatussa kuvassa on kuitenkin eri.

Lapset nimittäin olivat toista mieltä kuvaussession kulusta. Jonkin aikaa koetettiin alkuperäistä suunnitelmaa. Minä seisoin koittaen näyttää eteeriseltä, vaikka samaan aikaan kuvan ulkopuolella lapset roikkuivat käsissäni kiinni, juoksivat ympärilläni hiekka pöllyten ja janosivat jotain vähän riehakkaampaa meininkiä.

Eihän siitä mitään tullut. Alkoi naurattaakin. Antaa olla rauhaisat auringonlaskukuvat, mitäs noilla. Laitetaan tanssiksi sen sijaan!

Jaa