Lukemisharrastus menee vähän kehnosti yksiin kivojen asioiden ahmimishäiriöni kanssa. Haaveilin kesälomani aikana lukevani lukevani lukevani, mutta kuka sitä malttaa paikoillaan istuksia, kun valo ja lämpö vie ulos ja on niin paljon seikkailtavaa, koettavaa, nautittavaa ja iloittavaa!

Onneksi ovat äänikirjat, jotka saavat tarinat sujahtamaan puuhastelujen lomaan. Olin Kivinokan viljelypalstalla, mutta samalla ruotsalaisessa mökissä luonnonihmeiden keskellä, Islannin Länsivuonoilla selvittämässä murhia ja keskiajalla maalaamassa hämäläistä kirkkoa.

Yhden romaanin luin, se vei minut Palestiinaan ja vastarinnan riveihin.

Kesäloman tunnisti siitä, että iltojen lukuhetkistä tunnit siirtyivät aamupäiviin, kun kellottoman elämän armollisuudessa jäin notkumaan kirjani kanssa aamupalapöydän ääreen.

Tässä tarkemmin heinäkuun kirjanelikosta:

Nina Burton: Elämän ohuet seinät

• S & S, 2022
• Suomentaja: Katariina Huttunen
• Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Kirja, jota minulle suositteli useampikin seuraaja.

Runoilija esseisti Nina Burton hankkii pienen mökin ja huomaa pian, että vaikka hän keskellä ei mitään, ympärillä on valtavasti elämää. Burton viettää mökillään aikaa eri vuodenaikoina, ja samalla kun mökkiä kunnostetaan, hän tutustuu rakennuksen ja sen pihapiirin muihin asukkaisiin:

Matoihin, jotka kykenevät oppimaan. Mehiläisiin, jotka välittävät toisille monimutkaisia viestejä tanssimalla. Puihin, jotka kommunikoivat keskenään. Muun muassa.

Burtonin teksti on uteliasta, havainnoivaa ja lempeän rauhallista. Samalla siihen sekoittuu tuhti nivaska historiaa, tieteellisiä tutkimuksia sekä aivot raksuttamaan saavia filosofisia kysymyksiä. Vaikka kuuntelin kirjan lomalla, päässä surisi vielä niin paljon, että en yksinkertaisesti pystynyt keskittymään kunnolla, vaan ajatus lähti harhailemaan kirjaa kuunnellessa.

Se on sääli, sillä luulen, että jos ei ole liian väsynyt pysähtyäkseen, tämä on kirja, jonka ääressä voi levähtää. Sellainen Tove Janssonin Kesäkirjan tapainen nide, jonka ääreen voi joka kesä palata hakemaan ajatuksia ja tyyneyttä. Lukea palan sieltä, toisen täältä. Ja uumoilen, että tämä toimisi parhaiten luettuna, niin että lauseissa voi viipyillä.

Burton ja tämän mökki ovat ruotsalaisia, joten askeettinen tapa mökkeillä ja mökkiä ympäröivä luonto sekä siellä asuvat eläimet ovat myös suomalaiselle tuttuja. On ihailtavaa, millä tyyneydellä Burton osaa suhtautua elämään osana luontoa, ei erillisenä saati sen yläpuolella. Jopa silloin, kun mökkiä asuttavien muurahaisten takia mökistä joudutaan poistamaan kokonaan yksi lahonnut seinä.

Vaikka itse koen olevani jo melko pitkällä luontopaikkani ymmäryksessä, laittoi kirja miettimään esimerkiksi sitä, miksi huiskin mökkiini tulevat muurahaiset luudalla ulos, mutta jokaisen mehiläisen ohjaan hellästi takaisin ulos. Mietin, kompastunko samaan kuin ihmiset, jotka kauhistelevat kuljetuksen aikana kuolleita rescuekoiria, mutta tuhahtelevat, kun teuraskuljetuksesta karanneille sioille koitetaan löytää koteja.

Se on varmaa, että luonto oli paikalla jo ennen Burtonin ja meidän perheemme mökkejä Ja tulee olemaan senkin jälkeen, kun noita mökkejä tai niissä aikaansa viettäviä ihmisiä ei enää ole.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

• Gummerus, 2021
• Äänikirjan lukija: Erja Manto

Yli viisisataa vuotta sitten Hämeen sydänmailla, päivien kulkumatkan päässä Turusta, punatiilisen kirkon sisäseiniä alettiin maalata kuvin. Yhden kesän työrutistuksen lopputulemana Hattulan Pyhän Ristin kirkko sai 1500-luvulle harvinaisen runsaan, värikkään ja yltäkylläisen seinämaalauskuorrutuksen. Valkoista kohtaa ei juuri näy; lähes 200 sadan kuvan seinämaalauskuvitus yltää kattoholveihin, pylväisiin ja sakastiin asti.

Tämä kaikki on totta. Mutta keitä kirkkomaalarit olivat ja mistä he oikein tulivat metsien keskelle luomaan ihmeellisiä kuviaan pyhimyksistä ja Raamatun kertomuksista? Sitä ei tiedetä. Ja tähän tiedonmuruttomuuteen Anneli Kanto nappaa kiinni romaanissaan Rottien pyhimys.

Romaanissa keskitytään kirkkomaalariporukkaan; kahteen maalarimestariin, oppipoikaan ja paikalliseen Pelliinaan, joka maalareiden on pakko palkata kylästä työn jouduttamiseksi, vaikka hän onkin outona pidetty ja vieläpä tyttö. Ympärillä pyörivät myös kyläläiset, rahvaat ja pokkuroiva parempi väki.

Kirjaa kuunnellessa tuli välillä mieleen kuin olisi seurannut telenovelaa, mitä nyt hämäläiseen keskiaikaan sijoittuvaa. Tapahtumat pyörivät pitkälti kirkon sisällä, draamasta ei ole puutetta ja kirjan kieli on niin hersyväistä ja runsasta, että sitä tekisi mieli kerätä kulhoon syötäväksi samalla kun tarinaa kuuntelee.

Telenovelamaisen näennäisen nopean sykkeen takia kuitenkin välillä pitkästyin. Kaiken säädön ja mekastuksen takana juonikuvio eteni hitaasti. Ehkä someajan kolmen sekunnin aivoni eivät kykene keskiaikaiseen tahtiin.

Mutta silti en voinut kuin hykerrellä, miten Kanto onnistuu yhdistelemään Jumalaa pelkäävän katajaisen kansan, saippuaoopperamaisen juonipoljennan ja valtavasta taustatietokeruusta koostuvan historian. Uskoisin, että maalausharrastajat ja -ammattilaiset ovat minua vielä enemmän mielissään keskiajan maalaustekniikoiden yksityiskohtaisesta kuvauksesta.

Itse rakastin eritoten kirjan eriskummallisia mutta asiayhteydessään silti ymmärrettäviä haukkuma- ja kirosanoja. Kirjan lopussa välitetäänkin Tohtori Veli-Pekka Toropaiselle kiitokset keskiaikaisista haukkumasanoista. Mahtavaa, että kirjan ajankuvaa on rakennettu pieteetillä, panettelua myöten!

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

• Like, 2022
• Suomentaja: Anna-Mari Raaska

Nahr istuu terrorismista tuomittuna Kuutiossa, suljetussa vankilassa. Hänellä ei ole tietoa ajankulusta, mistään Kuution ulkopuolisesta. Mutta hänellä on Kuution sisälle tiivistynyt ajattomuus, muistonsa ja inhimillisyyden pilkahduksena vartijan mukana ilmestynyt nivasta paperia. Nahr alkaa kirjoittaa tarinaansa mitään anteeksipyytelemättä tai sensuroimatta.

Kaikki alkaa 1970-luvulla Kuwaitissa, jonne Nahr syntyy palestiinalaispakolaisten lapseksi. Nuoruuden naiivius, näyttämisen tarve ja hyväksymisen kaipuu heittävät huonoon avioliittoon, halu pärjätä omillaan, vastuuntunto perheestä ja onneton uteliaisuus kiskaisevat prostituutioon.

1990-luvulla Nahr lapsuusperheineen joutuu jälleen pakolaiseksi, tällä kertaa elämä yritetään asettaa Jordaniaan. Vuosituhannen vaihteessa Nahr muuttaa Palestiinaan, kotimaahansa, jossa ei ole koskaan käynyt ja jossa asiat tuntuvat etäisesti tutuilta vain tarinoista. Lopputulemana Nahr tuomitaan vankilaan palestiinalaisvastarinnan jäsenenä ja terroristina. Mitä oikein tapahtui?

Amerikanpalestiinalaisen Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan -romaani kertoo sitkeydestä, johon kenenkään ei pitäisi itseään joutua venyttämään. Se kertoo pakolaisuuden ylisukupolvisista traumoista ja kuvaa vereslihaisesti sitä kokemusta, kun et ole oikein mistään kotoisin, kun missään ei anneta sinun kokea kuuluvasi mihinkään, asettua kodiksi. Nahr ei kuitenkaan suostu säälin kohteeksi, vaan ottaa toimijuuden itselleen.

Romaani syvensi ymmärrystäni (ja armotonta googlaustarvettani) palestiinalaisten tilanteesta ja Israel–Palestiina-konfliktista. Luulin niistä jotain ymmärtäväni, mutta tilanne on vielä monimutkaisempi, kinkkisempi ja kamalampi. Tarina antaa tietenkin äänen vain toiselle puolelle, mutta media – suomalaista lehdistöä myöten – on kyllä antanut rutkasti tilaa juuri sille toiselle puolelle.

Kirjaa lukee sydän tykyttäen, parasta toivoen ja pahinta peläten. Siihen mahtuu hirvittäviä asioita, muun muassa sisältövaroituksen verran seksuaalista väkivaltaa. Samalla kirjan, Nahrin ja tämän läheisten voima on rakkaus; ei mikään hattaran vaaleanpunainen vaan vereslihalla olevan tummanpunainen. Kirja kuvaa myös yhden aidoimmista ja herkimmistä rakkaustarinoista, joita olen fiktiivisenä lukenut.

Satu Rämö: Hildur

• WSOY, 2022
• Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Onkohan mitään, missä Satu Rämö ei onnistuisi? Hänen pitkän kirjailijauransa ensimmäinen fiktiivinen kirja kimposi saman tien rakastetuksi bestselleriksi, jonka myyntioikeuksia on parissa kuukaudessa kirjan ilmestymisestä myyty useisiin maihin. Mutta se ei ole ihme, se on Satun kirja. Mutta se on ihme, että Satu sai Hildur-kirjallaan minut tarttumaan dekkariin.

Nyt on tehtävä selväksi, että olen täysin puolueellinen. Satu on ystäväni, olemme tehneet monen sortin työprojekteja yhdessä ja nimeni lukee hänen vieressään parin kirjan kannessa.

Mutta ovathan Satu ja Hildur jokaisen viiden tähden hehkutuksensa ansainneet.

Jos joku ei vielä ole tämän vuoden kirjatapauksesta kuullut niin: Hildur Rúnarsdóttir on rikosetsivä ja kadonneiden lasten yksikön päällikkö, joka saa ravisteltua piinaavat traumat mielestään vain surffaamalla meren kylmissä vaahtopäissä. Hildurin työpariksi vuonoille saapuu Jakob Johanson, villapaitoja neulova suomalainen poliisiharjoittelija, joka on lähtenyt Islantiin pakoon hankalaa elämäntilannettaan. Pian pienen kylän ympärille alkaa kerääntyä kummallinen rikosvyyhti.

Ja juu, ruumiitakin tulee, niin paljon, että pieni Islanti menee siitä sekaisin. Itse en yhtään kestä tarpeetonta väkivallassa piehtarointia, sellaista dekkarimaista piirrettä, miten sen väkivallan ympärille luodaan jännitystä ja sellaista kauhua, että illalla lukiessaan ei uskalla enää hiipiä pimeässä kodissa vessaan. Hildurissa väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä, vaan se kerrotaan jopa niin pehmeästi, että olisin ollut valmis graafisempaankin kuvailuun.

Hildurin tarina etenee, kuten dekkarin kuuluukin: lukija tai kuuntelija voi vain antautua sanojen kuljetettavaksi. Vaikka yleensä pidän siitä, että kirja herättää ajatuksia, suorastaan pakottaa ajattelemaan, oli leppoisaa antaa aivojeni ratti jonkun muun ohjaukseen ja vain nauttia matkasta. En silti osannut aavistaa loppuratkaisua, se tarjoiltiin pala palalta pieninä maistiaisina kirjan edetessä.

Vaikka moni islantilaisuuteen ja Islantiin liittyvä anekdootti on tuttu Satun Islanti-aiheisista tietokirjoista ja IG-tililtä, se ei vie viehätystä kirjan sivujen väliin ripotellulta mystiikalta. Ah, olisipa ympärilläni nyt pimeää, peikkotarinoita ja pauhaava meri!

Oon Satu susta niin hemmetin ylpeä! Ja jos en kaipaisi sitä pimeyttä niin paljon, melkein toivoisin, että olisi maaliskuu, jolloin Hildur-dekkarisarjan seuraava osa ilmestyy.