Pienen pieni Padangbai yllätti. Kuulimme etukäteen Balin itärannikolla sijaitsevasta rantakylästä ristiriitaisia fiiliksiä. Ubudin talonmiehemme perheineen oli sitä mieltä, että emme varmasti viihdy Padangbaissa reilua viikkoa. Eihän siellä ole edes mitään tekemistä, he sanoivat. Toisaalla pienen lahdelman kainaloon levittäytynyttä kylää pidettiin vain pakollisena välietappina, jonka minikokoisesta satamasta pääsee laivayhteyksillä Lombokiin ja Gilin saarille.

Kun ei odota kummempia, paikka voi viedä jalat alta. Me olemme ihan rakastuneita tähän pikkuiseen kylään, jota ympäröi turkoosina kimaltava meri. Tai kaupunki tämä taitaa balilaisittain mitattuna olla, vaikka keskusta on oikeastaan vain parin pidemmän kadun ja niiden poikkikatujen summa. En tiedä, onko se Padangbai vai muuttuneet säätilat, mutta piiskaavien ja hautovien sateiden jälkeen aurinko on hellinyt ihomme raukeiksi. Sadepilvet tuntuvat lipuvan tästä ohi ja pysähtyvän itkemään itsensä tyhjiksi vasta vuorille.

Kuumuudesta huolimatta mereltä hönkäilevä tuuli on raikas. Ensimmäistä kertaa viikkoihin bikinini ehtivät kuivua kokonaan, vaikka pulahdankin mereen uimaan vähintään kerran päivässä. Ilmankosteus ei enää tunnu niin kokonaisvaltaiselta ja raskaalta, vaan antaa varvassandaaleissa tepasteleville varpaille kevyemmän askelluksen. Ne kuluttavat perhekahinatkin ovat hävinneet, kun ei tarvitse kököttää nelistään sisällä sadetta pitämässä.

Johtuen kai satamasta, Padangbaissa on tiettyä reppureissaajafiilistä. Matkaajat kulkevat auringon haalistamat rinkat selissään ja hostellien paras myyntilauseke on shower with hot water. Pidän tunnelman letkeydestä ja rentoudesta. Siitä, että Amedin tyhjien rantojen ja polkujen jälkeen ympärillä on taas pöhinää ja kaveriporukoiden nauruja. Täällä ravintolassa matkaajan kädessä näkyy useammin kalja kuin vihermehu. Silti mikään bilekohde tämä ei ole. Iltaisin lahti hiljenee iltakymmeneen mennessä.

Padangbain läpi kulkevat matkaajamassat tuovat tänne kuitenkin turismin lieveilmiöitä. Kaupustelijoita joutuu etenkin rannoilla ensin kohteliaasti kieltämään viltillesi parkkeeraamista ja lopulta ehkä hätistelemään ihan urakalla. Hierontaa, aurinkolaseja, koruja, sharonkeja, kookospähkinöitä madam? Cheep price, only for you! Toisena päivänä turistin liha ei onneksi enää ole tuoretta, ja pienessä kylässä turistien naamat jäävät mieleen. Tuo oli täällä jo eilen, sen kimppuun ei kannata enää käydä.

Rannat ovat paikoin myös surullisen likaisia ennen kuin ne on aamulla siivottu. Meressä kimaltelee aaltojen lisäksi muoviroskaa. Tästä on kuitenkin valitettavasti oman kokemukseni mukaan enemmän syyttäminen paikallisia kuin turisteja. Jokainen, jonka olen nähnyt eri puolilla saarta heittävän roskia maahan tai mereen, on ollut paikallinen. Eivätkä he näytä yhtään edes piilottelevan tai häpeilevän tekoaan. Mies oli pari päivää sitten veneretkellä kysellyt kuskilta meren roskista, ja kuski oli olkiaan kohauttaen sanonut jokien tuovan mereen roskia – ja sen jälkeen heittänyt ilmekään värähtämättä muovisen eväsrasiansa veteen.

Välillä tuntuukin, että balilaisilla ei ole ihan ymmärrystä siitä, mitä roskat ja etenkin muovit tekevät merelle ja luonnolle. Kylissä oman putiikin ja talon edustat siivotaan, eli roskat lakaistaan naapurin puolelle tai tielle muiden riesaksi. Ainoat, joiden olen nähnyt kunnolla siivoavan tienvierustoja, rantoja tai meriä roskista, ovat turisteja tai saarelle pidemmäksi aikaa kotiutuneita länkkäreitä. Me olemme yrittäneet tehdä osamme ja poimineet uintireissuilla ja snoklatessa meressä kelluvia roskia mukaamme. Mihin ne siitä rantojen täpötäysistä roskakoreista sitten päätyvät, en tiedä.

Vielä enemmän ruohonjuuritason merkitystä on sillä, että kuljetamme mukanamme omia kangaskasseja. Näin voimme kieltäytyä niistä rapisevista muovipusseista, joita tarjotaan joka paikassa, ostit sitten kuusi kiloa hedelmiä tai yhden jäätelön. Täytämme myös vesipulloja mahdollisuuksien mukaan isoista (ja uudelleenkäytettävistä) kanistereista, jotta emme joudu veden mukana aina ostamaan muovia.

Ihan rypytöntä rakkautemme Padangbaihin ei siis ole, mutta silti täällä on ihmisen hyvä olla. Kävelyetäisyydellä Padangbaista on kolme valkohiekkaista rantaa. Ihan hotellimme (johon palaan omassa postauksessaan myöhemmin) vieressä on Bloo Lagoon Beach. Se on pienen pieni noin 50 metrin valkohiekkainen kaitale rantaa, jota ympäröi korkeat mustat kalliot ja meren turkoosi helinä. Lahdelman virtaukset ovat voimakkaat, joten pienten lasten kanssa uimiseen se ei sovi, mutta snorkausmaastona se on ihanteellinen lapsiperheelle. Yksisarviselta värinsä lainanneet kalat uivat jo ihan rantavedessä.

Isoin ranta on Padang Bai Beach, jonka rannassa on myös satama. Kuunsirpin muotoinen ranta on täynnä värikkäin maalein kuvioituja balilaisia kalastusveneitä, joiden sivupoijut saavat ne näyttämään ihan hämähäkeiltä. Rannalle ei juuri mahtuisi uimaan, mutta auringonlaskun aikaan sitä pitkin on mukava käyskennellä ja seurata paikallisten lasten kirmaamista rantahiekassa. Täällä lapsia tuntuu olevan joka paikassa, ja sen mukana myös naurua ja ääntä. Pidän noista tunnelmallisista hetkistä juuri ennen pimeäntuloa, kun paikallisten keskellä nauraminen kaappaa mukaansa niin voimakkaasti, että melkein unohtaa olevansa lentokoneen tuoma.

Kolmas kävelyetäisyydellä oleva ranta on White Sand Beach, noin satametrinen valkohiekkainen rantakaistale hieman sivussa kylästä. Rannalla olevissa hökkeleissä pitää majaa kuutisen ravintolaa, joista voi ostaa lounaaksi vaikka paistettua riisiä tai juuri vedestä nostettua ja grillin kautta käytettyä kalaa. Yhdessä ravintolassa jammaillaan aamusta iltaan rumpujen ja kitaran kanssa länsimaalaisia ikihittejä, mikä on omiaan tuomaan rentoa travelleritunnelmaa. Rannalla on aika paljon väkeä, mutta turismimittakaavassa tätä voi sanoa hiljaiseksi rannaksi. Ruuhkaa ei ole, ja ihmiset ovat auringosta hehkuvia ja hyvällä tuulella.

Ehkä ubudilaiset ystävämme eivät ymmärtäneet tätä. Merenranta riittää meille tekemiseksi. Kokonainen päivä saattaa kulua, emmekä tee juuri muuta kuin leiki hippaa meren kanssa, rakenna hiekasta linnoituksia ja välillä pulahda tutkimaan merta ja sen asukkaita snorkkeleiden kanssa. Itse asiassa en tarvitsisi edes noita aktiviteetteja. Voisin vain istua hiekalla ja antaa katseen levätä maisemassa. Miettiä mieleen tulevia ajatuksia ja antaa niiden sitten leijua pois. Olen kertakaikkisen onnellinen, että se vuosikausia vaivannut pistelevä levottomuus on poissa. Minä vain olen, ja se riittää.