Ubudissa asuessamme meillä oli tapana lauantaisin tehdä retki jonnekin reilusti kotivillaa kauemmas täällä Balilla. Eräänä lauantaina lähdimme kohti pohjoista ja kipusimme rämisevän auton kyydissä kapeita ja spagettina mutkittelevia teitä pitkin vuoristoon.

Lähemmäs kahden kilometrin korkeudella merenpinnasta alkoivat pilvet leijua ympärillämme kuin hattarakojusta karanneina. Ilma oli selkeästi viileämpää, ja kosteus kiinnittyi pisaroina kiinni ihokarvoihin. Vuorenrinteiltä avautui koko Bali kauneudessaan aina merelle asti. Tahdoimme silti päästä vieläkin korkeammalle.

Olimme tehneet retken kiivetäksemme puihin. Candikuningissa kun majaansa pitää Bali Treetop Adventure Park, eli seikkailupuisto, jossa voi kiipeillä puihin rakennettuja ratoja pitkin. Joillekin konsepti onkin varmasti tuttu esimerkiksi Helsingin Mustikkamaalla sijaitsevasta Korkeesta. Meille kiipeilykerta puuratoja pitkin oli kuitenkin ensimmäinen, mutta ei salettiin viimeinen. Oli ihan hulvattoman hauskaa!

Ainut harmitus oli se, että Treetop on niitä paikkoja, joihin meidän kokoonpanolla ei vielä tässä vaiheessa ole asiaa. Kuopus on liian pieni. Niinpä teimme jaon kahteen. Mies ja kuopus tutkailivat meininkiä maanpinnalta käsin, ja minä sekä esikoinen puimme päällemme kiipeilyvaljaat. Valjaat saa pääsymaksua vastaan paikanpäältä ja lisäksi sieltä voi ostaa hanskat kiipeilyä varten. Ilmankin kuitenkin pärjää, jos työmiehen kovettumat käpälissä eivät haittaa. Housut tai shortsit ovat pätevät kiipeilyyn, ja mieluiten päälle kannattaa vetää reilusti jumppakamat. Lenkkarit ovat parhaat kengät.

Omista kengistäni lähti huonolla tuurilla matkalla vuoristoon pohja irti (Balin ilmasto laittaa kaikki vaatteet ja kengät lujille), mutta onneksi lähikylän piskuisesta kenkäkaupasta löytyi yhdet tossut minun koossani. Pääsin kuin pääsinkin feikki-Vanssieni kanssa kiusoittelemaan tasapainoani puiden väleissä kulkevien metallivaijereiden päälle, ja yritin olla ajattelematta minkälaisissa olosuhteissa muutaman euron kenkäni on tehty.

Me kävimme esikoisen kanssa läpi kaksi helpointa rataa, kunhan ensin olimme harjoitelleet opettajan kanssa harjoitusradalla. Ohjeet kulkemiseen ja valjaiden turvakiinnitykseen oli merkitty radan varrelle niin selkeästi, että viisivuotiaskin hokasi asian nopeasti. Miten siistiä, että minulla on sen ikäinen tytär, jonka kanssa voidaan käydä yhdessä tekemässä tällaisia juttuja! Killuimme yhdessä ilmassa ja puiden varassa reilun tunnin ajan, ja se aika oli tarpeellista kahdenkeskistä aikaa vain meille.

Helpompien ratojen jälkeen kävin vielä kiipeämässä yksinäni yhden hankalamman radan. Siinä vaiheessa etenkin kädet alkoivat olla jo niin maitohapoilla, että sain välillä ihan tosissani houkutella sisäistä apinanaistani esiin puskeakseni radan loppuun. Korkeanpaikankammonikin yritti välillä saada luovuttamaan kesken radan. Silti nautin joka hetkestä. Ilakoiva leikkimieli virtasi kehossa, joka silti sai samalla kunnon treenin. Jotain menosta kertonee se, että kiipeilyn aikana housuni repesivät takapuolesta.

Kun kuopus tuosta vielä vähän kasvaa, tästä saadaan kiva kokoperheen harrastus myös Suomessa. Tai sitten otetaan vain kiipeilytreffejä erinäisillä kokoonpanoilla. Välillä meistä jokainen kaipaa aikaa ihan vain kahdestaan sen tärkeän tyypin kanssa; oli se sitten puoliso, isi, lapsi, sisko tai ystävä.

Jaa: