Ubudissa asuessamme meillä oli tapana lauantaisin tehdä retki jonnekin reilusti kotivillaa kauemmas täällä Balilla. Eräänä lauantaina lähdimme kohti pohjoista ja kipusimme rämisevän auton kyydissä kapeita ja spagettina mutkittelevia teitä pitkin vuoristoon.
Lähemmäs kahden kilometrin korkeudella merenpinnasta alkoivat pilvet leijua ympärillämme kuin hattarakojusta karanneina. Ilma oli selkeästi viileämpää, ja kosteus kiinnittyi pisaroina kiinni ihokarvoihin. Vuorenrinteiltä avautui koko Bali kauneudessaan aina merelle asti. Tahdoimme silti päästä vieläkin korkeammalle.
Olimme tehneet retken kiivetäksemme puihin. Candikuningissa kun majaansa pitää Bali Treetop Adventure Park, eli seikkailupuisto, jossa voi kiipeillä puihin rakennettuja ratoja pitkin. Joillekin konsepti onkin varmasti tuttu esimerkiksi Helsingin Mustikkamaalla sijaitsevasta Korkeesta. Meille kiipeilykerta puuratoja pitkin oli kuitenkin ensimmäinen, mutta ei salettiin viimeinen. Oli ihan hulvattoman hauskaa!
Ainut harmitus oli se, että Treetop on niitä paikkoja, joihin meidän kokoonpanolla ei vielä tässä vaiheessa ole asiaa. Kuopus on liian pieni. Niinpä teimme jaon kahteen. Mies ja kuopus tutkailivat meininkiä maanpinnalta käsin, ja minä sekä esikoinen puimme päällemme kiipeilyvaljaat. Valjaat saa pääsymaksua vastaan paikanpäältä ja lisäksi sieltä voi ostaa hanskat kiipeilyä varten. Ilmankin kuitenkin pärjää, jos työmiehen kovettumat käpälissä eivät haittaa. Housut tai shortsit ovat pätevät kiipeilyyn, ja mieluiten päälle kannattaa vetää reilusti jumppakamat. Lenkkarit ovat parhaat kengät.
Omista kengistäni lähti huonolla tuurilla matkalla vuoristoon pohja irti (Balin ilmasto laittaa kaikki vaatteet ja kengät lujille), mutta onneksi lähikylän piskuisesta kenkäkaupasta löytyi yhdet tossut minun koossani. Pääsin kuin pääsinkin feikki-Vanssieni kanssa kiusoittelemaan tasapainoani puiden väleissä kulkevien metallivaijereiden päälle, ja yritin olla ajattelematta minkälaisissa olosuhteissa muutaman euron kenkäni on tehty.
Me kävimme esikoisen kanssa läpi kaksi helpointa rataa, kunhan ensin olimme harjoitelleet opettajan kanssa harjoitusradalla. Ohjeet kulkemiseen ja valjaiden turvakiinnitykseen oli merkitty radan varrelle niin selkeästi, että viisivuotiaskin hokasi asian nopeasti. Miten siistiä, että minulla on sen ikäinen tytär, jonka kanssa voidaan käydä yhdessä tekemässä tällaisia juttuja! Killuimme yhdessä ilmassa ja puiden varassa reilun tunnin ajan, ja se aika oli tarpeellista kahdenkeskistä aikaa vain meille.
Helpompien ratojen jälkeen kävin vielä kiipeämässä yksinäni yhden hankalamman radan. Siinä vaiheessa etenkin kädet alkoivat olla jo niin maitohapoilla, että sain välillä ihan tosissani houkutella sisäistä apinanaistani esiin puskeakseni radan loppuun. Korkeanpaikankammonikin yritti välillä saada luovuttamaan kesken radan. Silti nautin joka hetkestä. Ilakoiva leikkimieli virtasi kehossa, joka silti sai samalla kunnon treenin. Jotain menosta kertonee se, että kiipeilyn aikana housuni repesivät takapuolesta.
Kun kuopus tuosta vielä vähän kasvaa, tästä saadaan kiva kokoperheen harrastus myös Suomessa. Tai sitten otetaan vain kiipeilytreffejä erinäisillä kokoonpanoilla. Välillä meistä jokainen kaipaa aikaa ihan vain kahdestaan sen tärkeän tyypin kanssa; oli se sitten puoliso, isi, lapsi, sisko tai ystävä.
Helsingissä on tuollainen kiipeilymesta (Seikkkailupuisto Zippy) myös Talissa, vai mikä se on, Huopalahti, Munkkivuori, joku. Mutta siis siellä on myös lasten rata, jonka minimivaatimus taisi olla se, että osaa kävellä 🙂
Aijjaa, no kappas, hyvä tietää! Sen verran kova kiipeilijä tuo juniorkin on, mutta kun on pituusrajat, niin siinä ei taitotasoa sitten sen pidemmälle katsota 🙂 Kiitos siis vinkistä!
Ja eikös Mustikkamaallakin ole vastaava? Maisemat voivat toki olla hiukan eri luokkaa täällä kuin siellä 😉
http://westendmum.fi
Tämä ei nyt liity tähän postaukseen ja on ikävä antaa kritiikkiä kun on pääosin tyytyväinen lukija enkä tiedä miten paljon voit itse vaikuttaa edes tähän asiaan, mutta on alkanut ottaa päähän nuo blogin ylälaidassa olevat videomainokset. Ei mitään jos ne olisivat vaan hiljaa siellä ja pyörisivät tai odottaisivat klikkausta alkaakseen tms, mutta käytän kahta selainta ja aika usein jos käyn vilkaisemassa blogiasi ja palaan sitten toisen selaimen puolelle niin yhtäkkiä mainos alkaa loilottaa yksinään. Ymmärrät varmaan että vaikka kyse on pienestä haitasta niin ajan oloon se alkaa lopulta hermostuttaa.
Nuo kiipeilypaikat on muuten ihan älyttömän hauskoja 🙂 Pääsin omissa polttareissani kokeilemaan moista ja tahtoisin päästä uudestaankin. Olen vaan niin kotihiiri että hankala repiä persettään paikkoihin joissa on paljon ihmisiä.
Jos lapset on innokkaita kiipeilijöitä noin yleensä niin suosittelen lämpimästi kokeilemaan esikoisen kanssa boulderointia. Siinä löytyy ihan uusia lihaksia itseltäkin ja monissa paikoissa on myös lapsille sopivia seiniä. Ja jos lapsella vaan ulottuvuus riittää niin aikuistenkin seinällä niitä välillä menee ketterämmin kuin moni aikuinen 😉
Kysyisin tyhmänä noista turbaaneista, joita sinulla ja tytölläsi on usein, onko ne jonkun tietyn tarkoituksen vuoksi? Näyttävät paksuilta ja kuumilta, mutta estävätkö hikoamiselta tai hyönteisiltä tai jotain..?
Niistä oli muistaakseni keskustelua jo kulttuurishokki-postauksen kommenteissa.
Joo, Mustikkamaalla on tosiaan yksi Korkeen toimipiste, kuten postauksessa kirjoitinkin 🙂
Moikka! Palaute ja rakentava kritiikki on aina tervetullutta, kiitos siitä! Minä en tosiaan itse voi vaikuttaa bannerimainoksiin, joita blogissani on. Tai voisin sillä tavalla, että ne tiputettaisiin pois kokonaan, mutta sen verran kiva osuus tuloistani koostuu niistä, joten en tahdo. Tietenkin jonkinlaiset raja-aidat mainoksille olen tehnyt: ei esimerkiksi politiikkaa tai uskontoa ilman minun lupaani, tiukka ei on myös rahapeleille ja pikavipeille. Viimeaikoina on mielestäni ollut oikein mukavia ja tyylikkäitä mainoksia, mutta nämä ovat tietenkin makuasioita.
Videomainoksien ei kuulu alkaa loilottaa itsestään. Esimerkiksi nyt Lumenen ja Pandan mainokset lähtevät pyörimään kokonaan ja äänillä vasta, kun niiden päällä pitää hiirtä kolmen sekunnin ajan. Niin voi tietenkin käydä vahingossa, ja klikkaus olisi selkempi viesti siitä, että nyt tahdon nähdä ja kuulla koko rallatuksen.
Kiipeily oli tosiaan valtavan hauskaa. Tykkään tuollaisesta tekemisestä: saa laittaa kropan peliin, mutta samalla tulee taattua nauruenergiaa 🙂 Lapset ovat tosi innokkaita kiipeilijöitä, ja olenkin miettinyt, että pitäisi ehkä koittaa sitä riemua muuallakin kuin metsissä ja kodin seinillä haha! Boulderointia pääsin testaamaan muinoin, kun tein aiheesta artikkelia lehteen. Itselleni se oli ainakin silloin vähän liian hidastempoista, mutta voisi olla, että lapset tykästyisivät kovasti.
Mä olen tosi herkkä auringonpistoksille, joten pidän päähineitä niin koti-Suomen suvessa kuin täällä päiväntasaajalla suojatakseni pääni auringolta. Tykkään kietoa pellavahuivin päähän, sillä se on ilmava ja imee hyvin hikeä. Ja tuo myös just hyvää hippilookkia 🙂 Esikoinen taas tykästynyt noihin Arabian aavikkoauringosta ostamiini turbaaneihin, ja lippalakkinsa on jäänyt melkein käyttämättä.
Mustikkamaallakin on pituusrajat Hanne, ja teidän kuopus varmaan pääsee ensi kesänä jo sielläkin kiipeilemään. Matalammille radoille pääsee siellä 90-140 senttiset ja korkeammille pitää olla 120 cm ja vähintään 7 vuotias. Me ei olla vielä päästy itse killumaan, kun on aina vaan menty siinä lasten rinnalla, kun ne selvittää lasten ratoja :).
Luultavasti tosiaan käy vahinko ja hiiri on mainoksen päällä liian kauan ja jotenkin alkaa vähän viiveellä (langaton netti tökkii välillä ikävästi videoiden kohdalla). Pitää olla jatkossa tarkempi 🙂
Minulle taas boulderointi on juuri sopivaa. Vaikka kyllä tuo puissa kiipeilykin jos ei ole jonoa takana odottamassa että olisi paineita mennä nopeammin kuin tahtoo.
Boulderoinnin hienous ei olekaan vauhdissa vaan siinä että haastaa itsensä reiteillä jotka ovat oman osaamisen rajoilla. Kun jonkun reitin pääsee melkein loppuun ja aina putoaa/luovuttaa samassa kohdassa niin tulee sellainen päättäväinen raivo siihen hommaan että nythän se mennään ja onnistumisen jälkeen kädet ja jalat tärisee ja on ihan mahtava olo. Sehän on myös tosi pitkälti tekniikkalaji ja uuden oppiminen luo myös mahtavia onnistumisen elämyksiä. ”Ai näin sen pitää mennä? Tämähän olikin ihan helppoa!”