Sanurin rannassa täällä Balilla pidetään arkiaamuisin kaikille avointa joogaa. Kello 7.30 ihmiset kerääntyvät rantahietikolle, rantaan päättyvän Jalan Pantai Karang -tien päähän. Ensin siivotaan hiljaisuudessa ja yhteisvoimin vuorokauden aikana kertyneet roskat ja kuihtuneet lehdet sekä haravoidaan ranta tasaiseksi. Sen jälkeen jokainen levittää hiekalle joogamattonsa.

Joogaa on pääasiallisesti vetämässä paikallinen mies, jonka arvioisin olevan noin 65-vuotias. Oikeaa arviota on hankala antaa, sillä silmien intensiivisestä katseesta ja silmäkulmien rypyistä voisi päätellä iäksi jotain 65 ja 85 vuoden välillä. Mutta valkoiseen pellavapaitaan ja mustiin elefanttihousuihin puettu keho on paremmassa kunnossa kuin monella parikymppisellä.

Hatha-joogaan nojaava joogasetti on noin puolentoista tunnin mittainen, ja se pidetään käsittääkseni balin kielellä. Oli millä oli, ei ainakaan englanniksi. Siksi tunnista ei saa ihan sitä irti, mitä voisi saada, mutta kokemuksena se on mielenkiintoinen. Kaltaiseni ulkomaalaisen onkin hyvä levittää joogamattonsa paikallisten joogaajien väliin. Näin voi katsoa heiltä mallia silloinkin kun on asanassa pää alaspäin, eikä ymmärrä sanaakaan, mitä opettaja puhuu.

Rantajoogassa parasta onkin sen monipuolinen osallistujajoukko. Joukossa on sekä paikallisia että turisteja, naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Kaikki erilaisia, mutta saman asian äärellä omaan hyvinvointiinsa keskittyen. Jooga on periaatteessa ilmainen, mutta siitä meille vinkannut vuokraemäntämme sanoi, että halutessaan siitä voi ohjaajalle muutaman pikkusetelin jättää.

Rantajoogan lisäksi emme ole tehneet Sanurissa oikeastaan mitään mainittavaa. Olemme viettäneet aikaa asunnollamme, kävelleet rantaa myötäilevää pääkatua edestakaisin ja piipahtaneet välillä uimaan tai kävelylle rannalle. Jos joku haluaisi tietää vinkkejämme Sanuriin, en oikein osaisi mainita muuta kuin Gelato Secrets –jäätelökiskan, josta vihdoin kolmen kuukauden Balilla olon jälkeen löysimme törkeän hyvät jäätelöt.

Huomaa, että elämme jonkinlaisessa välitilassa. Emme ole vielä kotona, mutta ajatukset ja toimet pyörivät lähestyvässä kotiinpaluussa. Järjestelin reissukuviamme, ja tuntui ihan älyttömältä, että esimerkiksi parin viikon takainen retkemme autiolle paratiisirannalle oli tätä samaa matkaa. Kehomme ovat vielä reissussa, mutta mielemme jo pitkälti Suomessa ja arjessa siellä.

Sanur on toiminut siis kuten suunnittelimmekin. Kotiinpaluuta keventävänä etappina, jossa ei ole mitään erityistä nähtävä tai koettavaa. Oikeastaan tuntuu jo siltä, että olisi mukava päästä kotiin. Itselläni odottaa kotona aikamoinen suma töitä, ja koska tiedän kotiinpaluushokin joka tapauksessa iskevän jonkinlaisella voimalla, olen yrittänyt tehdä töitä hyvin nyt ennakkoon. Onnettoman netin ja täällä reissussa lopullisesti rikkoutuneen tietokoneen (näytöstä 2/3 pimeänä) kanssa takkuaminen saa kaipaamaan omaa työhuonetta, kunnon nettiä ja tilaamaani uutta työjuhtatietokonetta.

Jos Bali on tehnyt hyvää kehoille ja mielille, mukana olevalle omaisuudellemme se on ollut katastrofi. Tietokoneen lisäksi vain pari vuotta vanha kamerani tekee yllätyskuolemia. Kerran se oli hengettömänä yli vuorokauden, kunnes päätti taas jaksaa. Kosteus tiivistyy höyryksi objektiivien sisälle, ja olen kuivatellut niitä suorassa auringonvalossa, kun en ole muutakaan keksinyt.

Joka ikinen vaatteemme on nuhjuinen, värjääntynyt ja ikilikainen. Ilmasto sekä lähinnä hajusteiden voimaan tehonsa perustava pyykinpesu on tehnyt jokaisesta vaatteestamme käyttökelvottomia muualle kuin tropiikkiin. Molemmissa repuissamme on kai hometäpliä, ja vanhempi repuistamme pysyy kasassa enää hyvällä tuurilla.

Repun lisäksi reikiä ja ratkenneita saumoja on ihan jokaisessa vaatteessa, vaikka olemme käyttäneet ahkerasti paikallisten ompelijoiden korjauspalveluita. Kankaisen kosmetiikkapussukkani jouduin heittämään pois jo kuukauden jälkeen, sillä se ei ikinä kuivunut pesun jälkeen tarpeeksi, vaan alkoi sen sijaan kasvaa kunnon homerihmastoa.

Kosmetiikassa aletaan mennä siinä reissuvaiheessa, että pesemme koko kropan samalla palasaippualla ja levitämme samaa voidetta varpaisiin ja nenänpäähän. Lisää painoa kotimatkalle ei viitsisi enää ostaa. Kävin läpi meikkipussukani – sen jonka otin mukaan, vaikka en ole meikannut kertaakaan näiden reilun kolmen kuukauden aikana – ja joudun heittämään suurimman osan sen sisällöstä pois. Lämpö ja kosteus ei ollut tehnyt niille hyvää, ja jopa juuri ennen reissua ostamani ja lähes korkkaamaton puuterikin haisi kummalliselle ja pahalle. Sama homma niiden uusien ihanien huulipunieni kanssa, roskiin vain.

Lasten pehmolelut ovat tahmaisia ja liasta painavia, mutta ne ovat niin tärkeitä, että niitä ei uskalla pesettää täällä. Reissua nähneille satukirjoille, puuhakorteille sekä puuhakirjoille onneksi löytyi uusi suomalainen koti täältä Balilta. Omista kirjavarastoistani on jäljellä yksi nide, muut ovat jääneet matkanvarrella majapaikkojen kirjahyllyihin. Joogamatto on ikilian täplittämä ja sen auringossa halkeilleelle pinnalle on tarrautunut hiekkaa, joka ei lähde jynssäämälläkään pois. Se taitaa jäädä tulevien asukkaiden rantajoogamatoksi.

Lapset ovat kasvaneet yli vaatteistaan ja kengistään, ja niitä on jätetty halukkaille pitkin matkaa. Kenkiä on ollut pakko ostaa lisääkin. Viimeisimpänä esikoinen sai vilkkulenkkarit (omistajansa mielestä ihanat, mun mielestä kamalan muoviset), koska ei taideta voida kotiutua varvassandaaleissa. Ainoat puhtaat vaatteet ovat sukat, joille ei tällä matkalla ole ollut tarvetta.

Matkalaukut ovat luultavasti puolet keveämpiä palatessamme kuin tullessamme, mutta tuliaiset onkin pakattu mieliimme ja kehoihimme sekä ulkoisen kovalevyn valokuvakansioon. Vielä on vajaa viikko aikaa totutella, enkä olisi uskonut voivani sitä näin varmasti sanoa, mutta: me alamme olla valmiita palaamaan kotiin.

Jaa: