Meillä oli tänä aamuna perheriita. Minä ja mies toisella puolella ja lapset toisella puolella. Näin on käynyt viime aikoina vähän turhan usein. Puolentoista kuukauden ympärivuorokautinen yhdessäolo ja matkaaminen alkaa tiivistyä ärsytykseksi. Toisten rasittavista tavoista, samojen asioiden jankuttamisesta ja jatkuvasta älänmölöstä alkaa hiiltyä helpommin. Ja lapset todella tietävät, mistä napista painaa saadakseen vanhempansa ärtymään. Samalla kun he ovat toistensa kaverit, he ovat myös tappelupukarit ja toistensa innoittajat tekemään hölmöyksiä.

Meillä on hyvä tiimi. Matkatessa jopa järjestelmällisyydestä pitävä minä höllään. Suunnitelmia voi muuttaa lennosta, ja reissussa sattuneet kommellukset lähinnä naurattavat. Ainakin jälkikäteen, jos ei muuta. Lapset ovat sopeutuvaisia ja ihan yhtä seikkailunnälkäisiä kuin vanhempansa. Yhdessä koettu vahvistaa liitoksia. Tämä kaikki hitsaa meitä tiukemmin yhteen. Mutta kyllä siinä hitsatessa myös lentelee kipinöitä.

Parivuotiaan uhma on räjähtänyt täydellä voimallaan päälle. Ja kuten niin usein parivuotiaiden touhuissa, siinä ei ole mitään päätä tai häntää. Myrsky saattaa puhjeta hetkessä, eikä se todellakaan ole mikään hiljaisin hurrikaani se. Kun seinät ovat sekä kuvainnollisesti että todellisuudessa heinää, kaikki kuuluu naapureille. Olen onnellinen, että lähdetään tänään Amedista kohti Padangbaita. Olen aika varma, että perhedraamaamme varjoesityksenä kuunnelleet naapurit ovat samaa mieltä.

Alan myös olla entistä varmempi siitä, että esiteini-ikä alkaa viisivuotiaana. Välillä suorastaan näen itseni omana äitinäni parikymmentä vuotta sitten, kun minä olin 13 ja äitini yritti pysyä järjissään esikoistyttärensä mielenoikkujen keskellä. Revin hiuksia päästäni ihan samalla epätoivolla. Ja lapseni osaa olla ihan yhtä ovela napauttaja, piikittelijä ja draamaprinsessa kuin minäkin. Miten se osaakin, jo tuossa iässä! Sen minkä taakseen jättää, sen edestä löytää aivot huutavat ja ottaa päähän entistä enemmän.

Toisinaan tuntuu, että ei kehdata palata enää Suomeen ollenkaan. Miten me tällä jengillä uskalletaan kulkea missään, kun setti ei pysy meidän vanhempien hallinnassa. Mitkään vanhat keinot, niksit ja kasvatusmetodit eivät toimi. Miten voidaan viedä heidät kahdeksan kuukauden tauon jälkeen päiväkotiin. Sori, nyt kävi näin, osaatteko te korjata ennalleen?

Näissä toivottoman tuntuisissa kasvatustilanteissa olen oppinut vilkaisemaan peiliin. Lasten oikut ja onnet peilaavat aina jotakin meistä vanhemmista, sen olen huomannut niin monta kertaa aikaisemminkin. He heijastelevat sellaisia asioita, joita ei itse osata nähdä ilman noita minipeilejämme. Sieltä heijastuu nyt takaisin meidän hajamielisyys ja lyhyt pinna, joihin on syynä 24h-perheyhteys.

Sekä mies että minä kaivataan hetkeä ilman lapsia, keskittynyttä parisuhdeaikaa. Se on vähän hassua huomata, sillä me eletään tiiviinä nelikkona Suomessakin. Täällä Balilla jopa majapaikkamme ovat olleet isompia kuin kaksiomme, jossa vietimme lähes viisi vuotta pikkulapsiperhe-elämää. Alleviivatuille treffeille pääsemme Suomessa kerran tai pari vuodessa (mille pitäisi tehdä parannus, mutta se on toinen tarinansa se). Täällä meno on kuitenkin korostuneen perhekeskeistä.

Ei ole päiväkotikavereita, ei työpaikkoja tai työhuoneita, joista saa oven kiinni. Ei hetken hiljaisuutta. Ei ole ystäviä, vakituisia harrastuksia tai lauantai-illan saunavuoroa. Ei Pikku Kakkosen aikaan pikapikaa vaihdettuja suudelmia. Ei ole Game of Thrones -maratonia sylitysten silloin kun oikeasti pitäisi nukkua tai metroa, jolla sujahtaa nopeasti ihan mihin vain ihmisten, menon ja tekemisen keskelle.

Eilen ystävänpäivänä tajusin, että koti on siellä, missä ystävät ovat. Kaipaan välillä ihan hurjasti ystäviä, joita emme ole täältä onnistuneet löytämään (sitä varten tarvitsi olla tietty itse aktiivinen, joten oma moka). Tarvitsen ystäviä sekoittamaan vähän pakkaa, vaihtamaan kanssani ajatuksia suomeksi sekä omasta kulttuuristani tutulla tavalla. Alan hallita balilaisen etiketin alkeet, mutta tahtoisin olla toisinaan sosiaalisissa tilanteissa vain minä, murahteleva, turhan vakavamielinen ja mustalle huumorille räkättävä suomalainen. Kaipaan lasten ystäviä toisinaan enemmän kuin ehkä he. Saisivat purkaa energioitaan keskenään, eikä meitä tarvittaisi koko ajan. Että ei olisi aamusta iltaan ja illasta aamuun vain me neljä.

Tämä taitaa kaivata disclaimeria. Muuten elo täällä pallon toisella puolella kulkee hyvin. Pehmeästi ja lempeästi. Säät ovat leppyneet, ja maata tärisyttävät ukkosmyrskyt vaihtuneet iltapäivisin taivaan ylle hiipiviksi sadepilviksi. Pitkästä aikaa myös aurinko hellii ja suurimman osan ajasta onni on vahvasti läsnä koko perheellä. Emme olisi vielä valmiita palaamaan kotiin. Nämä negatiivisetkin tuntemukset ovat opettavaisia, ja tuntuvat sitä paitsi nyt aamun sovintohalien jälkeen niin kaukaisilta, etten niitä enää täysin omikseni tunnista.

Ei kuitenkaan ole ihan tuulesta temmattu se väite, että asioita oppii arvostamaan vasta, kun niitä ei enää ole. Se taika pätee myös perheettömään aikaan.
Jaa: