Söin viimeksi leivän Helsinki-Vantaan lentoaseman kahvilassa 5. päivä tammikuuta. Eläminen ilman leipää ei alkuun ollut tietoinen valinta, vaan se jäi pois huomaamatta ja luontevasti. Balilla ei ole juuri tarjolla kuin höttöistä paahtoleipää, joka ei ole makuuni. Olen mieluummin ilman kuin syön vaahtoista pullaa ronskin rukiiseen leipähimooni. Smoothiet ovat napanneet leivän paikan. Hätäuunivoileiville ei ole tarvetta, kun väsymys ja kiire ei paina. Ei meillä olisi edes uunia, jossa uunivoikkareita tehdä.

Tajutessani leivän jäävän pois ruokavaliostani kivuitta, päätin hetken tulleen. Vihdoin olisi aika kokeilla, mitä leivättömyys tekisi keholleni. Minulla on ollut vatsani kanssa ongelmia melkein niin kauan kuin muistan. Teininä niitä ei muistaakseni ollut, mutta jossain välissä se alkoi. Vatsa turpoaa kuin hiivainen pullataikina helteessä. Aamulla vatsa on litteä ja löllyräinen, tavallinen. Illalla se on kuin pomppupallo, jossa on hivenen liian vähän ilmaa sisällä. Iso, pinkeä ja lötkö.

Pahinta on, miten sen nyt sanoisi, putkiston tukkoisuus. Voi mennä monen monta päivää ilman vessassa käymistä. Tarve on, mutta mitään ei tapahdu, vaikka lukkiutuisi vessaan tunniksi sunnuntai-Hesarin kanssa. Raskaudet vetivät putket täysin tukkoon. Mikään ei liikkunut viikkokausiin mihinkään. Kotiäitiaikoina en oikeasti vain ehtinyt käydä vessassa, sillä sellaista hetkeä (tuntia) ei ollut irrottaa arjesta. Kokeilin erilaisia luonnontuotevalmisteita, söin luumuja ja litkin litroittain vettä. Ei mitään mainittavaa tulosta.

Olen aikaisemminkin miettinyt, voisiko syyllinen löytyä leivästä. Meillä on suvussa keliakiaa, mutta siihen oireet eivät täsmää. Sen sijaan, että putket huuhtoutuisivat tyhjiksi turhankin rivakkaan, minun vatsassani ei tapahdu mitään. En myöskään tule kipeäksi leivästä tai muista viljatuotteista. Mihinkään ei satu, mutta olo on vain karsea. Minua ei ole koskaan tutkittu asian kanssa, kaikki mietteeni perustuvat mututuntumaan. Syyllistä en tiedä varmasti, mutta keho on voinut huonosti. Se on ollut kireä, tukkoinen, tahmainen ja raskas. Välillä mietin, että en syö mitään koko päivänä, että saan pitää sen mukavahkon olon, mikä aamuisin on.

En ole tahtonut olla ilman leipää. Minähän rakastan leipää! Uunituoretta siemensämpylää voinokareella ja ruisleipää, jota pitää jäytää niin että leuat naksuvat. Olen leipämuija 4-eva, enkä todellakaan tahdo olla ilman. Koska lähipiirissä on keliakiaa, olen maistanut pizzapohjat, pullat ja tortut ilman vehnää. Jotkut ovat hyviä, ja itse tehtynä jopa parempia kuin vehnäisenä, mutta en todellakaan tahtoisi ehdoin tahdoin lähteä välttelemään viljoja. Ellen sitten olisi vuosien saatossa vihdoin alkanut uskoa, että se voisi olla ihan kokeilemisen arvoinen asia.

Nyt takana on yli kuukausi ilman leipää. Täällä Balilla se on ollut helppoa, kotioloissa tuskin olisin pystynyt samaan. Kun on tottunut elämään ilman leipää, sitä ei edes mieti. Kerran ravintolassa keiton oheen tuli leipä, mutta sen lapset söivät. Tortillat ja tacot tehdään täälläpäin maailmaa melkein poikkeuksetta maissiin, joten niitäkin olen syönyt. Aamupalagranolan vilja on kauraa, ja nuudelit tehdään riisistä.

Olo on hyvä, parempi kuin vuosikausiin. En ole vieläkään kotonani tässä kehossa, ja Balilla minulta on kysytty kolmesti, olenko raskaana. Mutta silti olo on ihan erilainen kuin vielä joulukuussa: kevyt, freesi, voimakas ja eloisa. Olen kuullut, että vatsan pitäisi toimia vessaan asti jokaisen aterian jälkeen. Olen pitänyt moista väitettä urbaanilegendana, mutta nyt alan uskoa, että siinä saattaa olla jotain perää. Vatsa voi toden totta toimia niin hyvin.

Syitä hyvään olooni voi tietenkin olla kymmeniä leivättömyyden lisäksi. En ole Balilla ollessamme syönyt juurikaan maitotuotteita, jotka muuten kuuluvat juuston ja kirnuvoin muodossa lähes jokapäiväiseen ateriointiini. En ole myöskään juurikaan syönyt sokeria, mitä nyt satunnaisissa jätskeissä. Sokerisia ruokia ei juurikaan ole, ja kuumassa niitä ei oikein edes tee mieli. Eläinperäiset rasvat ovat täysin minimissä, sillä ravintolat käyttävät kasvisöljyjä ja kotikeittiössäkin lotraamme joko kookosöljyllä tai oliiviöljyllä. Lihaahan en syö muutenkaan.

Muutenkin elämäntavat hellivät kroppaa. Stressipiikit ovat vain pienen pieniä hyppyjä, sellaisia säpinää ja kivaa työkutinaa nostattavia. Kaikista tärkeimpänä nukun pitkät ja hyvät yöunet, mikä varmasti on kaikista merkittävin parannuskeino ihan kaikkeen vaivaan.

En silti voi olla miettimättä, onko syyllinen olooni siltikin niin yksinkertainen kuin leipä ja vehnä. Kävimme eräänä perjantaina pizzalla ja kokiksella. Eteeni kannettu lätty oli jumalaisen hyvä. Ravintolan itse tehty pohja oli hitaasti nostatettu ja täydellisen rapea. Tomaattikastike hipoi täydellisyyttä, ja ulisin onnesta syödessäni pizzaani. Kokis tuntui virtaavan kuplinnaksi suoraan suoniin. Jälkkärille kävelimme kahvilaan, jossa otin kahvin kylkeen suosikkijälkkärini mantelicroisantin. Tulin pöhnään joko onnesta tai yhtäkkisestä sokerista.

Vatsa kuitenkin rankaisi ruokaonnesta rankasti jälkikäteen. Vatsa oli taas turvonnut taikina. Kun makasin iltaisin sängyllä, en nähnyt vatsakasan takaa varpaitani. Putkisto veti tukkoon. Kävin kolme päivän ajan tuloksetta vessassa, ja tuttu raskas olo alkoi palata kehoon. Vitutti ja ahdisti.

En ole uskaltanut ottaa tuon kokemuksen jälkeen enää riskiä.

Nyttemmin olen miettinyt, voisiko myös hiivalla olla jotain tekemistä asian kanssa. Sitähän on sekä leivässä, pizzassa että leivonnaisissa. Koska vatsa voi pääasiallisesti hyvin, olen ensimäistä kertaa laittanut merkille, että myös olut turvottaa vatsaa. Ei tarvita kuin yksi pieni Bintang ja hiivataikina vatsassa alkaa kohota.

Että voi perkele sentään. Rakastan leipää, pizzaa, pullaa ja olutta. Ne tuovat elämääni ruokaonnea. En elä vain niillä, enkä kaipaa niitä päivittäin tai edes viikottain. Mutta en tahdo olla täysin ilmankaan. Leivän voin karsia jokapäiväisestä elämästäni, mutta en todellakaan aio luopua rakkaudestani viljasta leivottuihin makuelämyksiin. Tiedän, että tämä oma balilainen ruokavalioni ei todellakaan ole yhtä mutkaton toteuttaa Suomessa. Mutta samalla tiedän, että tämän kokemuksen jälkeen ei enää ole paluuta entisenlaiseen ruokavalioon ja sen aiheuttamaan huonoon oloon.

En tahdo tehdä syömisestä vaikeaa, mutta en myöskään voida huonosti. Haluan silloin tällöin herkutella, mutta myös pitää kehoni onnellisena. Minulla ei vain ole mitään käsitystä, miten yhtälön saisi toimimaan.

Jaa: