Viikko Balia takana, ja lähdimme ensimmäistä kertaa ehtoina turisteina liikenteeseen. On ollut mukava ensin vähän mökkihöperöityä ja vain vaellella riisipeltojen laitaa tutustuen kaikessa rauhassa kotivillamme ympäristöön. Viikon jälkeen tuntui vihdoin siltä, että päiväohjelmaan voisi lisätä muutakin kuin uima-altaassa pulikointia, päiväunia, kirjoittamista ja seuraavan aterian pohdintaa. Tänään turistiohjelmassa oli vierailu Ubudin pyhässä apinametsässä.

Lähdimme heti aamupalan jälkeen viereiseen kylään, Badangtegaliin. Mehän pidämme majaa Ubudissa, joka selkeän keskustan sijaan koostuu neljästätoista eri kylästä. Meidän kotivillamme on Penestananissa. Paikalliset tuntuvat olevan kovin tarkkoja siitä, mistä kylästä ovat kotoisin. Kun kysyn, mistä he ovat kotoisin tai missä he asuvat, en varmasti saa vastaukseksi pelkkää Ubudia. Perään lisätään vielä kylä, ja se on se, mistä ihminen on kotoisin.

Ymmärtäähän tuon, olen itsekin helsinkiläinen, mutta erityisen ylpeä herttoniemeläinen. Lapsuuden kotikunnassani Vähässäkyrössäkin oli ihan eri asia asua Järvenkylässä (kuten minä) kuin vaikka Kolkissa tai Tervajoella. Kotikylä määritti minuutta ja alkuun myös paikan teinien syömäjärjestyksessä. Nyt siis matkasimme muutaman kilometrin matkan Balin-kotikylästämme Penestananista Badangtegaliin.

Saavuimme perille ennen aamuyhdeksää ja ajattelimme ehtivämme ennen päivän kuumimpia tunteja. Vielä mitä. Kuumuus kietoutui iholle saaden otsat, selät ja reidet helmeilemään hikeä. Apinametsässä oli kuitenkin varjoisaa ja kuumuus tuntui porotuksen sijaan sademetsän kostealta syleilyltä.

Ubudin Monkey Forest on hieman kuin Helsingin Keskuspuisto tai New Yorkin Central Park. Sinne pujahtaessa tuntuu epätodelliselta, että on oikeastaan keskellä vilkasliikenteistä kylää. Turistejakin oli yllättävän vähän. Tuntui kuin olisi päätynyt ehtaan sademetsään tai vähintään viidakkopoika Mowglin lavasteisiin.

Metsässä on lähes 200 erilaista puulajiketta ja jättimäiset kasvit ja puut rönsyilevät niin jaloissa kuin korkealla pään yläpuolella. Sieltä täältä puidenlatvojen väleistä siivilöityi aurinkoa, mikä sai kaiken näyttämään satumaiselta – paitsi ottamamme valokuvat, jotka eivät todellakaan paljasta metsän todellista kauneutta.

Pyhä apinametsä on 12 hehtaarin kokoinen ja pyhän siitä tekevät alueen kolme hindulaista temppeliä. Ne on asiantuntijoiden arvioiden mukaan rakennettu 1400-luvulla. Sammaleen peittämät patsaat temppeleiden edustalla ovat siis seisseet siinä nännit nöpöttäen jo 700 vuoden ajan. Alueen missio perustuu hindulaiseen Tri Hita Karana -ajatukseen, joka tarkoittaa kolmea keinoa tavoittaa henkinen ja ruumiillinen hyvinvointi. Alueen ajatellaan edistävän ihmisten harmonista suhdetta toisiin ihmisiin, luontoon ja ylijumalaan.

Oli miten oli, hyvinvointia se varmasti lisää. Metsäretki tekee aina hyvää, oli se metsä sitten trooppinen tai havupuinen. Pyhässä apinametsässä asuu hyvän retkimeiningin lisäksi myös noin 600 apinaa. En tiedä, miten apinat ovat päätyneet alueelle – onko ne aikoinaan tuotu sinne vai onko niiden esivanhemmat aina asuneet siellä. Mutta siellä ne asuvat kuudessa eri laumassa, joista jokaisella on alueella omat reviirinsä.

Tämä päivä vietettiin siis tuijottelemalla toisiamme apinoiden kanssa. Tai minä tuijotin haltioituneena ja käänsin pääni pois, jos tuijotukseeni vastattiin. Suora katsekontakti kun merkitsee apinalle samaa kuin haistattelu ja nyrkin puiminen ihmisille. Apinoita tuntui olevan kaikkialla. Ne kipittivät pitkin metsän siimekseen rakennettuja puisia ”pitkospuita” ja hyppivät oksistossa päidemme yläpuolella. Muutama otti vauhtia ja hyppäsi liaanissa roikkuen puusta toiseen.

Ohitsemme kirmasi iso emoapina, jonka vatsakarvoissa roikkui kiinni pienen pieni vauva-apina. Vaikka matkanteko oli varmasti töyssystä, vauva joi tyynesti emonsa maitoa katsellen ohikiitäviä maisemia. Sekunnin murto-osan katsoimme tosiamme silmiin, rennosti maitoa lutkuttava vauva-apina ja minä. Olisipa kätevää, jos voisi itsekin imettää noin mukavanoloisesti juosten ja ilman käsiä.