Viime päivät olen kuluttanut kankkuani tiiviisti villamme patiolla olevan pöydän ääressä. Unelmahommissa-kirjan viimeinen suurempi editointikierros on meneillään, minkä jälkeen siirrytäänkin metsästämään eksyneitä pilkkuja ja muita kirjoitusvirheitä. Kirja ilmestyy kauppoihin maaliskuun lopussa. Olen lukenut kirjan käsikirjoituksen läpi kokonaisuudessaan tauon jälkeen ja huomasin jotain ihan älytöntä.
Yksi kirjassa kertomani unelma on toteutunut, tavallaan. Elän sitä parhaillaan.
Huomioni kiinnitti käsikirjoituksen luku, jonka ohessa kerron päivästä, jolloin tein ensimmäistä kertaa itselleni unelmakollaasin. Valitsin tuolloin kohteekseni satukirjailijaunelmani, eli tuon ikuisuushaaveen, joka toivottavasti vielä joku päivä ottaa tuulta alleen. Kerroin tuosta askartelusessiosta myös täällä blogissani. Leikkasin lehdistä kuvia ja sanoja, joiden koin liittyvän unelmaani ja liimasin ne sen jälkeen kartongille. Tajusin silloin askarrellessani, että satukirjailijaunelmani oli enemmän kuin unelma kirjasta. Se oli unelma kokonaisvaltaisesta elämäntavasta.
Mitä pidemmälle tekstiä luin, sitä epätodellisemmalta tuntui. Unelmakollaasissani kuvittelin itseni kirjoittamaan rauhalliseen maisemaan, joka saa mielen ja kropan rentoutumaan. Ajattelin itseni kirjoittamassa aamuisin, kun luonto vasta heräilee. Näin haaveissani mukana perheeni, joka lähtisi mukanani luonnon keskellä olevaan piilopaikkaan. Toivoin elinvoimaista, perhelähtöistä, rentoa ja onnellista elämää.
Nostin katseeni kirjan käsikirjoituksesta ja näin edessäni uuteen aamuun heräilevän tropiikin. Olin juuri käynyt perheen kanssa aamu-uinnilla, ja he pulikoivat vielä puutarhan keskellä olevassa altaassa. Villan takana ei näkynyt kuin riisipeltoja ja palmuista metsää. Balin kotimme on Ubudin pikkukylän pikkupolun viimeisessä mutkassa. Kotipolullamme mahtuu hädin tuskin ajamaan skoottereilla, ja paikkaa ei näy edes paikallisissa kartoissa.
Minähän istun tässä paraikaa keskellä sitä elämäntapaa, jota pahvikartongille hahmottelin!
Kaikki se hiljaisuuden, luonnon ja tietynlaisen eristäneisyyden kaipuu tuntui silloin kollaasia askarrellessa kummalliselta. Vaikka rakastan luontoa ja tarvitsen tasaisin väliajoin samoilua metsässä, olen kuitenkin pohjimmiltani vauhdissa ja menossa viihtyvä kaupunkilainen. Nyt jälkikäteen kaikki tuntuu selvemmältä. Olin sakset ja liimapuikko askarrellessani elämäni taitekohdassa. Olin uupunut ja romahdusvaiheen jo ylittänyt. Valuin öisin räkää, kun yritin miettiä, miten helvetissä jaksan. Kaikki oli periaatteessa täydellisesti, mutta sitä kaikkea oli vain liikaa.
Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Elämän uudelleenjärjestelyä, töiden ja menojen karsimista, perhevapaiden muokkaamista ja tietoista hakeutumista kohti rauhallisempaa elämää. Olen tallustanut hiljalleen kohti parantumista, vaikka tuntuukin että nuo uupumuksen täyteiset kuukaudet jättivät kehoon ikuisen muistijäljen. Ennalleen en palaa koskaan, ja siksi nyt opettelen tuntemaan tätä uutta tyyppiä itsessäni.
Ja voi kyllä. Se uusi tyyppi on kovin onnellinen tässä, auringosta hehkuvan perheensä kanssa, kartalle merkkaamattomassa villassa keskellä humisevaa tropiikkia. Uskon sen tyypin voivan tuoda täältä mukanaan Suomeen paljon uutta ymmärrystä ja ahaa-elämyksiä.
Edessä on nivaska puhtaita paperiarkkeja, joille satunsa kirjoittaa.
Olet usein kertonut kokemastasi valtavasta uupumuksesta ja siksi hieman ihmettelen miksi toisaalta olet tuonut esiin sitä, kuinka tyytyväinen olit voidessasi yhdistää vauva-ajan ja työn. Yhtälöllä tuntui olleen kuitenkin kova hinta kun edelleen kerrot sillä olevan vaikutusta. Vai ehkä olen ymmärtänyt väärin?
Onneksi nyt olet saanut perhe-elämän ja työn balanssiin.
Itsekin yritin vuosia sitten esikoisen synnyttyä (jälkeenpäin ajatellen jotenkin epätoivoisesti) näyttää voivani edistää uraani myös vauva-aikana. Myöhemmin kun itselleni oli tullut lisää varmuutta työelämässä ja saimme lisää lapsia, uskalsin luottaa siihen että voin keskittyä vain lapsiin vauvan ollessa pieni. Ei ollut enää niin kovaa pätemisen tarvetta työelämässä.
Tästäkin aiheesta on lisää ajatuksia, tarinoita ja pohdittavaa kirjassa 🙂
Mä todellakin olen onnellinen, että olen voinut yhdistää perheen ja työn. Ne eivät ole joko-tai. Minulle sekä työ että perhe ovat niin tärkeitä, että voisin huonosti, jos en saisi pitää niitä elämässäni. Lapsia saatuamme on vain pitänyt opetalla (kantapään kautta) balanssia näiden välille.
Ihan nousi palakurkkuun tuota lukiessa. En usko, että moni tajuaa elävänsä sellaista elämää mistä on joskus haaveillut, vaan jatkaa sokeasti tavoitellen vain sitä tulevaa. Ihanaa aikaa teille sinne!
Onneksi on tullut kirjoitettua haaveitaan ylös, niin heräsin itsekin tähän 🙂 Ehkä syynä on myös se, että tässä on on nyt ympärillä ihan yltäkylläisesti toteutuneita haaveita: pidempi aika perheen kanssa ulkomailla lasten ollessa pieniä ja vielä kirjakin viilausta vaille valmiina.
Olen itsekin reilu viisi vuotta sitten tehnyt saman jutun eli kollaasin; jota unelmakartaksikin kutsutaan. Ne haaveet; mitä en edes ääneen uskaltanut puhua; tulivat lehtien kuvista leikattanu hyvinkin selväksi. Oli ulkomaan reissua, omaa taloa jne. Ja nyt viisi vuotta myöhemmin, kaikki ovat toteutuneet. Nyt varmaan olisikin aika tehdä uutta; niin tietäisi mistä sitä oikeasti haaveilee 🙂
Unelmakartat ovat aivan ihania. Piirsin unelmakarttaani unelmieni miehen, unelmieni lapsen, omakotitalon Espoossa, kesähuvilan Bärosundissa ja kivan kulkupelinkin. Haaveilu kannattaa. Unelmilla on taipumus toteutua. Nyt minulla on ne ihan kaikki.
Ja unelmakarttani piirtämisestä on vain pari vuotta…
Mahtavaa 🙂 Ja minä sain tästä tekstistä omaan unelmakarttaani juuri sen lauseen mitä olen siihen jotenkin etsinyt <3
Ihanan inspiroiva teksti, olen niin nauttinut lukijana tästä teidän matkasta maailmalla. Odotan myös kovasti tuota sinun ja Sadun kirjaa! Mieletön juttu. Seuraavaksi rakennan itselleni unelmakartan.
Mahtava kuulla, että haaveet ovat toteutuneet. Oli tosiaan pysäyttävää tajuta unelmakollaasia askarrellesaan, mikä oikeasti on se unelma siellä unelman taustalla. Ja minä pidän tällaisia askarteluja ennen ihan höpöhöpönä! En pidä enää.
Mä luulen, että kun unelmat ovat itselle unelmakartan askartelun jälkeen konkreettisempana mielessä – näin ainakin kävi itselleni – niitä kohden taivaltaa vähän huomaamattakin. Kun ei tietenkään mitään tapahdu vain unelmoimalla, kyllä se takapuoli pitää nostaa penkistä ja tehdä unelmiensa eteen hommia. Kun tietää tavoitteensa, niitä kohden tulee kuljettua näemmä ihan huomaamattakin.
Huippua kuulla! Nyt mä en malta olla utelematta, mikä se lause on? 🙂
Niin kiva kuulla, kiitos! Ja mahtava kuulla, jos inspiroin tekemään unelmakartan. Mukava tietää, että odotat kirjaa! Mistä tulikin mieleeni, että mulla on edelleen sun opus lukematta, jaiks! Pitää kyllä odottaa Suomeen asti sitä, sillä tahdon sen ehtana kirjana. Ihan vain jo kirjasi kauniiden ja hyväntuntuisten kansimateriaalien takia 😀
…kuvittelin itseni kirjoittamaan rauhalliseen maisemaan, joka saa mielen ja kropan rentoutumaan. Ajattelin itseni kirjoittamassa aamuisin, kun luonto vasta heräilee. Näin haaveissani mukana perheeni, joka lähtisi mukanani luonnon keskellä olevaan piilopaikkaan. Toivoin elinvoimaista, perhelähtöistä, rentoa ja onnellista elämää… <3
No se on kyllä unelmainen tekstipalanen se 🙂