Synnytys oli upea, hurja ja kaunis kokemus. Sain tuta omassa kehossani ne kaikki esiäitien alkukantaiset voimat. Olin kuin emosusi. Karjuin, mourusin ja tanssin lasta. Heijasin itsenäni supistusaalloilla. Oksensin, revin ja nauroin silmät kiiluen. Sain niin hyvän ja uskomattoman voimaannuttavan synnytyskokemuksen kuin vain niillä raskausviikoilla voi saada. Siitä on kiittäminen mahtavaa kätilöä. Toiveitani kuultiin ja naiseuteni voimiin luotettiin. Lapsi syntyi aamuyön pimeyteen minun kehostani, ei sairaalasta.
Vauvakin voi hyvin. Minua ehdittiin synnytyksen tiimellyksessä varoittaa siitä, että vauva ehkä jouduttaisiin viemään hoidettavaksi heti syntymänsä jälkeen. Mutta minä sain hänet rinnalleni, pienen jäntevän sisupussini. Hän on syntymästään asti ahnehtinut elämää nopeasti, kyltymättömänä. Ei edes malttanut odottaa, että olisi ihan valmis maailmaan.
Hengityksen rohinan takia vauva joutui lopulta kuitenkin tarkkailuun yhden vuorokauden ajaksi. Mitään hätää ei ollut, mutta parempi on hoitaa varmanpäälle. Vasta jälkikäteen olen tajunnut, miten iso trauma se oli. En ehtinyt käsittää synnyttäneeni vauvan, kun hänet jo vietiin minulta. En saanut olla hänen lähellään koko ajan, ja se sai susiemon sisälläni hätääntyneeksi ja tolaltaan. Sisääni vuosituhansia sitten koodattu äidinvietti sai eron vauvasta tuntumaan fyysisenä kipuna. En tarvinnut särkylääkkeitä, mutta tarvitsin lastani.
Toisinaan olen miettinyt, minkälaisen jäljen ero äidistä tai ylipäätään puute ihokontaktista jätti vauvaan. Miltä tuntuu syntyä turvallisesta, lämpimästä ja pehmeästä kohdusta maailmaan, jossa makaat kiinni erinäisissä piuhoissa kirkkaiden valojen alla ja vailla mitään tuttua. Haparoit kylmää ilmaa, mutta vastassa ei ole mitään. Miten peloissaan ja yksin vauva on ollut, kaikesta hyvästä ja tarpeellisesta hoidosta huolimatta.
En ole voinut olla pohtimatta, miten paljon tuo vauvan ensimmäisen elinvuorokauden kokemus on voinut vaikuttaa siihen, minkälaiseksi vauvavuosi muodostui. Vauva oli vaativa. Hän itki paljon, ja jos ei itkenyt, hän kitisi äänellä, joka porautui selkärankaani asti. Tuntui, että koko ajan oli jokin pielessä, mutta en vain tiennyt mikä.
Hän ei ollut tyytyväinen kuin ihokontaktissa minun tai miehen kanssa. Pinnasängyt ja vaunut jäivät pölyyntymään. Lattialle laskeminen sai vauvan parahtamaan hätääntyneeseen huutoon. Vain tutun ja turvallisen ihmisen sylissä oli hyvä olla. Uni ei tullut ilman läheisyyttä, ja kantoreput ja -liinat mahdollistivat normaalihkon elämän. Hän oli rinnalla monia tunteja päivässä, ja piti unissaankin kiinni imetysliivien naruista kuin varmistaen, että en jätä.
Siitä tammikuisesta myöhäisillasta ja leffamaiseen tyyliin olohuoneen lattialle loiskahtaneista lapsivesistä alkoi loppuelämän mittainen matka. Silloin yön aikana mustan Helsingin ylle satoi lumivaippa, ihan kuten nyt puoli vuosikymmentä myöhemminkin.
Kuljimme tänään kaupungilla, ja mietin niitä ihmisiä, joiden maailma on tänään pysähtynyt syntymäihmeen äärelle. Voivatko he kuvitella, että täällä minä ostan sukkahousuja alesta ja metsästän lapsille kesäkenkiä ulkomaanmatkaa varten? Itse en voinut silloin käsittää, että elämä sairaalan ulkopuolella jatkui. Oli vain se huone Kätilöopiston käytävän varrella, kaikki muu oli höttöistä usvaa ja toista todellisuutta.
Esikoisen syntymä sai ajan seisahtumaan. Oma henkilökohtainen kelloni vedettiin uudestaan ja siirrettiin uuteen aikaan sekä aikakauteen. Kuopuksen syntyessä maailma jatkui entisellään ja hän solahti osaksi sitä – lähdimme kotiinkin suoraan synnytyssalista. Kuopuksen synnytti nainen, joka oli jo äiti. Hän syntyi perheeseen, joka oli jo lapsiperhe. Esikoisen syntyessä maailma heitti kuperkeikkaa. Vaikka kuinka olin valmistautunut uuteen elämänvaiheeseen, oli kaikki opeteltava alusta, myös oma minuutensa.
Siksi esikoisen syntymä on aina vähän erityisempi. Silloin syntyy lapsen lisäksi myös äiti.
Voi miten kauniisti sinä kirjoitat! ♥ Aina saa ihastella tapaasi kirjoittaa, oli aihe mikä tahansa!
Itku tuli. Takana 5 kk äitiyttä. Vieressä tuhiseva vauva on muuttanut kaiken. En löydä sanoja, kiitos kun sinä löydät.
Kiitos, että kirjoitit jälleen. Samoja aatoksia täällä, muttei noin jäsentyneesti 😀
Voi että, miten kaunis teksti! Istuin juuri selkä särkien juomaan cappuccinon ainokaiseni (taapero 12 kk) kanssa vietettämäni vauhdikkaan päivän jälkeen ja luin tämän. Kyynel vierähti. Vähän tuli myös ikävä kotimaata… se lumivaippa, paras vaippa.
Voi että, kiitos hurjasti!
No nyt mulla tulee itku näin ihanista kommenteista. Ihana kuulla, että voin sanoittaa myös muiden äitien kokemuksia <3
On ilo kirjoittaa! Ja hei, sinä elät vauvavuotta, ei silloin mikään ole jäsentynyttä 😀
Voi kiitos, ihana kuulla, että onnistuu omilla kokemuksillaan ja ajatuksillaan koskettamaan myös muita 🙂 Lumivaippa on tosiaan ihana. Vähän on jopa sääli jättää se ja matkata maailman toiselle puolelle.
Huuuh, upea teksti! Paljon onnea viisivuotiaalle! Meillä sama luku pyörähtää mittariin huomenna 🙂
En IKINÄ kommentoi mitään blogitekstejä, mutta nyt on pakko!
Itsellä juurikin joulun alla 5-v täyttänyt pikkuneiti, joka ollut ns. tarvitseva vauva. Itki tuli tätä lukiessa, kun bussilla matkaan raskaan työpäivän päätteeksi kotiin.
Samoja olen miettinyt, kuin sinä. Meillä tyttö otettiin ensimmäisenä yönä tarkkailuun verensokerien vuoksi ja en tiedä, onko asioilla yhteyttä, mutta hän halusi nukkua sylissä ensimmäiset kuukaudet. Ei auttanut mitkään poppaskonstit, jotta olisi suostunut nukkumaan päikkärinsä esim.sängyssä. Muutenkin halusi olla iholla todella paljon.
Hienosti puit sanoiksi äidiksi tulemisen ihmeen.
Osui ja upposi, syvälle. Huomenna ensimmäinen työpäivä 1,5 vuoteen lapsen syntymän jälkeen ja vaikka päätin olla itkemättä, en siinä nyt ihan onnistunut.
Kiitos, ihana kuulla, että pidit siitä. Ja kiitokset onnitteluista, välitän terkut myös maailmani mullistaneelle sankarittarelle 🙂 Mukavaa juhlapäivää huomiselle!
Niin kiva, että nyt kommentoit! Eihän näistä tosiaan tiedä, mutta kovin olen miettinyt, voiko tarkkailussa (eli erossa olossa) olla yhteyksiä siihen, minkälaiseksi vauvavuosi muotoutui. Ehkä, ehkä ei. Toivoisin kuitenkin, että tulevaisuudessa vauvojen ja lapsien hoitoa vietäisiin yhä enemmän siihen suuntaan, että vanhemmat saisivat mahdollisuuden olla lastensa kanssa koko ajan, myös öisin.
Oh, olet herkässä vaiheessa elämää! Hyvin se siitä lähtee menemään, vaikka alku olisikin melkoista tunteiden vuoristorataa. Tsemppiä ja iloa uuteen elämänvaiheeseen!
Oho, olipas ihastuttava teksti! Täällä kaksi pikkukaveria, 2,5v ja puolivuotias. Ja kyllä, ensimmäinen vuosi oli kamala esikoisen kanssa. Ja vasta kun toinen syntyi, pystyi kunnolla rentoutumaan ensimmäisen kanssa. Nyt tuntuu siltä, että kahden kanssa kaikki (lähes) rullaa paljon paljon helpommin, kun yhden lapsen perheaika.
Ah kirjoitat ihanasti ja niin täydestä sydämestä, että melkein olin sielä huoneessa kuin te viisi vuotta sitten, onnea äiti ja lapsi 🙂
Meidän esikoinen ja ainokainen syntyi rv:lla 33+6 nopeasti kehittyneen raskausmyrkytyksen ja sektion jälkeen. Salista vauva kiidätettiin lasten teholle, minut heräämöön. Kuulin vain vauvan äänekkään huudon sekä näin nenänpään avaruuspussin alta. Seuraavan kerran näin vauvan reilun 12 tunnin kuluttua, kun olin itse sen verran tolpillani, että minut voitiin lykätä pyörätuolilla katsomaan vauvaa. 10 vuorokautta olimme erossa toisistamme, ensin sairaalassa ja sitten vauva sairaalassa ja minä kotona. Vauvavuosi meni kuitenkin ilman suuria tarpeita. Vauva nukkui paremmin omassa sängyssään, omaan huoneeseen siirtyi kahdeksan kuukauden ikäisenä. Välillä piti tankata läheisyyttä, mutta viihtyi myös pitkiä aikoja itsekseenkin. Minuun kokemus jätti paljon isommat jäljet, niitä paikattiin vauvavuoden aikana psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Lapsen muistijäljistä en tiedä. Nyt neljä vuotiaana on kyllä kovin kiinnostunut sairaala-ajasta tekemästäni valokuvakirjasta.
Ja vastasyntyneiden tehohoito on kehittynyt. Onneksi. Tässä yksi artikkeli aiheesta: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/01/hoitokulttuuri-vastasyntyneiden-tehohoidossa-muuttumassa-vanhemmat-eivat-ole
Minun täysiaikaisena syntynyt tyttöni ei ollut sairaalassa hetkeäkään pois mun luota, iholla lähes koko sairaala-ajan ja silti kun luin sun Minime:n vauva-ajan juttuja nyökkäilin että tutulta tuntuu…eli tiedä häntä kannattaako paljon jossitella, vaativa vauva nyt voi olla vaativa vauva oli mikä oli (ja voi että kun mun vaativa vauva on aivan ihana melkein 5v.).
Hei!
Luin joskus vanhoja postauksiasi. Tuollaista äitiä inusta ei ikinä tule -otsikon alla oli kohta: vanhemmuus keski-ikäistää -äiti.
Silloin, kun aloin odottaa esikoistani, olin 26-vuotias. Nyt olen 33-vuotias kahden lapsen äiti. En ole voinut välttyä keski-ikäistymiseltä! =) Mites siellä?
Hieno kirjoitus 🙂 Tuli kauhea ikävä omaa 1,5-vuotiasta täältä töistä!
Eikös vielä meidän sukupolven syntyessä (30v sitten) tehty järjestäen niin, että vauvat nukkuivat yöt sairaalan vauvalassa, ja äidit lepäsivät osastolla. Päivällä sitten harjoiteltiin imetystä jne, mutta kontaktia (varsinkaan ihokontaktia!) ei suinkaan ollut ympäri vuorokauden. Kuvittelisin että muualla Euroopassa ja Usa:ssa tämä tapa on jatkunut vielä pidempään. Vauvat ovat silti muotoutuneet yksilöiksi, toiset enemmän läheisyyttä kaipaaviksi ja toiset tyytyväisiksi missä tahansa nukkujiksi ja köllöttäjiksi.
Varsinkin keskosen tila on niin herkkä ja äkisti romahtava, että ymmärrettävästi häntä hoidetaan sairaalassa aktiivisesti, eikä kovin helposti jätetä äidin rinnalle. Hienoa että teidän sisutyttö selvisi noin vähällä keskosuudestaan.
T. Karo
Paaaakko kysyä:
Olet kuin luotu synnyttämään ja blogin perusteella ne hetket ovat jo kahdesti olleet mitä kohokohtaisimmat. Sillä taustalla: MITEN IHMEESSÄ, kautta kohdun ja ponnistusvoiman, pystyt jättämään lapsiluvun kahteen?
Kehoni tuntuu vaativan uutta naiseuden kohokohtaa suurella vauvakaipuulla tasaisin väliajoin. Talousjärki haraa hikipäissä vastaan. Synnytys oli kahdesti elämäni upein kokemus.
Kaihertaako sinua, ettei enää koskaan?
Hyvä teksti, mutta turhapa asioita on jossitella. Meidän pikkuneiti syntyi erittäin pienenä keskosena rv 26+2, ja vietti ymmärrettävästi kolme kuukautta sairaalaelämää ennen kuin saimme hänet juuri laskettuna päivänä kotiin. Vauvavuosi on mennyt minusta aika helposti vaunuineen ja pinnasänkyineen 🙂 Eli en usko meidän vuoden ikäiselle esikoiselle jääneen siitä ajasta suurempia traumoja. Eikä kyllä mullekaan: kävinhän hoitamassa ja sylittelemässä pikkuistani päivittäin. Noin pitkällä maraton-sairaalareissulla en olis edes jaksanut olla yötä siellä – välillä piti saada lepäillä kotona. Tottakai ikävä oli iltaisin kova, mutta hoito oli hyvää ja neiti tosi sisukas, joten mitään hätää ei ollut.
🙂 Näin ne ovat omia persooniaan nuo vauvat ja niistä kehittyvät lapset, oli synnytys ja ensipäivät sitten minkälaisia vain.
Ja hei kiitos Tea tuosta linkistä, yritin etsiä sitä, mutta ei tärpännyt. Olin niin iloinen, kun tuon uutisen silloin aikoinaan luin 🙂
Mahtava kuulla, että tykkäsit tekstistä 🙂 Itselläni kyllä otti koville tokakin vauvavuosi, mutta haasteet olivat erilaisia. Mutta on aina niin ihana kuulla, että lapsiperhearki rullaa <3
Voi kiitos 🙂 Niin kiva kuulla, että tekstini onnistui koskettamaan.
Haha! No, kieltämättä on tullut keski-ikäistyttyä jollain tavalla. Sanoohan sen jo ikäkin, että sitä kohdin ollaan menossa. Mutta ne pahimmat kauhuskenaarioni eivät ole sentään toteutuneet. En vain enää tahtoisi elää niitä aikoja, kun olin 28-vuotias vasta esikoisensa saanut äiti. Tässä hetkessä on juuri nyt hyvä.
Kyllä, minkäkin olen vauvana ollut vauvalassa ison osan synnytyssairaala-ajasta. Onneksi niistä ajoista on opittu ja hoitokäytäntöjä muutettu.
En siis missään nimessä kyseenalaista keskosten ja muiden hoitoa tarvitsevien lasten tarvetta hoitoon. Toivoakseni se kävi tekstistä hyvin selväksi. Mutta sen sijaan, että vauva ”jätettäisiin äidin rinnalle”, lapsi saisi olla äidin rinnalla hoidossakin.
Tea tuossa aikaisemmin linkkasikintämän tekstin, jota en itse aikaisemmin löytänyt linkattavaksi. Siinä kerrotaan hoitokulttuurin muuttumisesta vastasyntyneiden tehohoidossa. Jatkossa vanhempien toivotaan olevan aktiivinen osa hoitotiimiä, eikä vain sivustaseuraajia. ”Pitkäaikaisena tavoitteena on vähentää sairaalahoidon aiheuttamasta vanhemman ja vauvan erillään olosta seuranneita ongelmia lapsen kehityksessä ja vanhempien hyvinvoinnissa.” Tämä on niin mahtava juttu!
Tämä olisi ihan oman postauksensa arvoinen pohdinta 🙂 Mutta lyhyesti: kyllä, tuntuu todella lopulliselta, että en enää koskaan saa kokea synnyttämistä. Toisinaan huomaan kaipaavan myös sitä ihmeellistä tunnetta, että kehoni luo sisällään uutta elämää. Sinänsä siis ”onni”, että vauvavuodet ovat olleet itselleni henkilökohtaisesti todella rankkoja, vaikkakin onnellisia. Tiedän, että voimavarani ja perheemme resurssit eivät vain riittäisi kolmanteen lapseen.
Ihana kuulla, että teidän pieni selviytyi hyvin liian aikaisesta syntymästään huolimatta. Olen myös iloinen, että traumoja ei jäänyt.
Itselleni kokemus jätti arven, jonka syvyyden tajusin vasta myöhemmin. Jossittelu sinänsä voi olla turhaa, mutta kokemuksista opitaan. Ja näin esimerkiksihoitokulttuuri kehittyy – ainakin omasta mielestäni – parempaan suuntaan.
Kiitos linkistä. Hienoa että käytännöt kehittyvät, ja pystytään entistä paremmin tasapainoilemaan vaativan hoidon sekä vanhempien kontaktin välillä.
Meillä vauva nukkui vaunuissa ja vaikka sohvalla yksinään päivisin. Minäpä olen siitä kehittänyt huonon omatunnon näin myöhemmin, että olisiko pitänyt nukuttaa liinassa kuten monet muut. Saikohan tuo nyt pysyvän läheisyysvajeen. Koskaan ei ole äitinä tarpeeksi hyvä 🙂
t. Karo
Juuri näin, haasteet on erilaisia! Välillä toki tuntuu,että ne haasteet on edelleen suuremmat esikoisen kanssa. Hän kun on tienraivaajana meidän perheen lapsissa. Toinen kaveri tulee perässä ja itsekin jo tietää paremmin, mitä milloinkin kannattaa tehdä. Vaikkakin; on niin kovin erilaisia nuo lapset, että se mikä toimii toisella, ei välttämättä laisinkaan toimi toisella! Mutta jonkinlainen oma rentoutuminen tilanteeseen on se paras oivallus: näillä mennään! Ja kyllä: välillä kaikki itkee, kun mikään ei toimi!
Täällä minä poraan ruokatunnilla työpaikan taukohuoneessa. Niin hienosti sä tämän kiteytit. Kiitos Hanne, oot mahtava.
Ihana kirjoitus. Pystyn samaistumaan sinuun. Minun esikoisen on sinun kuopuksesi ikäinen. Hän syntyi rv 34. Lapsi vedet menivät kotona. Ja niin matkasi ambulanssilla läpi lumisateisen Pohjanmaan Ouluun 24.9.2014. Lapsi syntyi ja hänet vietiin heti lasten osastolle tarkoitukseen. Kun aamulla menimme katsomaan oli hän vastasyntyneiden teholla. Monissa letkuissa…. Niin pienenä ja hauraana. Lääkäri kertoi etteivät keuhkot olleet keränneet kehittyä. Vauva ei jaksanut kunnolla hengittää… 3 päivä syntymästä hänet laitettiin hengityskoneeseen. Ja vauva sai jonkin infektion lisäksi. Hän oli niin kipeänä että joutuivat antamaan morfiinia…. Emme saaneet silloin edes silittää häntä. Se tunteiden sekamelska kun lähdet sairaalasta kotiin ilman lasta…. 2 vviikonpäästä lopulta saimme hänet kotiin. Hänkin oli hyvin itkuinen vaativa lapsi ja niin huonokuntoinen kauan. Meillä taas rattaat pelastivat paljon. Vain niissä ja sylissä hän nukkui. Myös imetys epäonnistui koska rinnalle hän pääsi vasta viikon ikäisenä. Eikä jaksanut imeä itse maitoa rinnasta vielä kotonakin. Pullosta kun tulee helpommin.niinpä pumppasin maitoni pulloon…. Osa ns imetys kesti 8kk kunnes voimat siihen loppuivat. Hyvä ja terve poika meillä silti nyt on.��
Olipa kyllä hyvin kuvattu…Esikoisen synnytys jo itsessään oli pitkä ja vaikea, sitä seurannut vauvan eristäminen eri osastolle, pitkä toipuminen vaikeasta synnytyksestä ja lopulta koko vuoden kestänyt synnytyksen jälkeinen masennus joka pilasi lähes koko vuoden… Päiväkodin aloituksen jälkeiset runsaat sairastelut ja epätoivon hetket… huh huh huh. Vasta nyt esikoisen täyttäessä kolme pystyn täysillä nauttimaan vanhemmuudesta sekä vauvavuodesta 4 kk kuopuksen kanssa. Siinä missä esikoisen vauvavuosi oli valtavaa vuoristorataa, kuopuksen kanssa elo on tasaisen onnellisesti eteenpäin puksuttavaa possujunaa :)välillä mieleen hiipii ajatus kolmannesta vaikka uskoin jo että meidänkin lapsiluku on täynnä… mistä tietää että mikä luku on ”se oikea” ? 🙂 talvista talven jatkoa 🙂
Ihana teksti, tykkäsin, mutta olet vaikuttanut elämääni aikaisemminkin. Kuulostaapa dramaattiselta 🙂 mutta olen halunnut kertoa stoorin toisen lapseni synnytyksestä parin vuoden takaa, tämä postaus nyt vähän liippaa aihetta.
Hormonihuuruissani siis luin kertomuksesi teidän pojan syntymästä ja jotenkin siitä jäi mieleen, että kylläpä olisi järkeenkäypää synnyttää polviseisonnassa sängyn päätyyn nojaillen, en muista enää miksi, mutta eiköhän se sieltä sinun tekstistäsi löydy. No koitti h-hetki ja synnytyssalissa kätilö kyseli toiveita ja ilmoitin, että tämä on ponnistusasento. Hieman siinä kätilöt ehkä ihmettelivät, mutta sanoivat sitten, että voihan sitä kokeilla. Aluksi homma ei oikein lähtenyt käyntiin, en ole koskaan tuntenut ponnistamisen tarvetta, joten supistuksia kuulostelemalla mentiin. Kätilö sanoi, että tämä ei toimi, nyt kokeillaan jotain muuta, vastasin että ei muuten kokeilla, vauva tulee näin ja sillä selvä. Kävin ns. tositoimiin ja tulihan se ihana vauva sieltä, mutta kummallisinta tässä on se, että kun lähdimme synnytyssalista vanhempi kätilö saattaessaan meitä sanoi, että hänen on ihan pakko kysyä, että miksi välttämättä halusin tuon ponnistusasennon. Kun se oli itse asiassa tässä tapauksessa ainoa mahdollinen, sillä tyttö oli jotenkin kasvot väärään suuntaan ja tuo oli ainoa asento missä hän käytännössä mahtui syntymään! Eli tuhannet kiitokset sinulle – kympin tyttö, normaali synnytys, nolla tikkiä minulle! 🙂
T:Yksi (monista) faneistasi 😉
Meilläkin on kaksi lasta. Kummatkin synnytykset olivat hyviä – jälkimmäisen synnytyksen kokisin jopa mielelläni uudestaan. Niin hyvä se oli!
Esikoisen vauvavuosi oli aivan hirveä. Hän ei nukkunut kuin 15min pätkissä. Olin aivan raato noin 18kk ajan. Nyt viimeisin vauvavuosi oli oikein mukava. Lapset siis kohta 4 ja nuorin kohta 1,5-vuotias.
Haluaisin kyllä lisää lapsia, mutta perheemme ei selviäisi samanlaisesta vauvavuodesta kun mitä esikoisen kohdalla koimme. Sitä kun ei etukäteen tiedä nukkuuko vauva 2h vai 10min pätkissä ja suruksemme riski on liian suuri!
Esikoisen syntyessä olin myös vasta 22-vuotias ja oletan 22-vuotiaan jaksavan paremmin kuin 26- tai 27-vuotiaan ja jo silloin 22-vuotiaana meinasi kuuppa hajota.