Kasassa oli ainekset kaaokseen. Pakkasimme laatikkopyörien kyytiin polttopuita, termospulloja ja vuodenvaihteen kemuista jääneitä nakkeja sekä perunasalaattia. Pakkanen oli kiristymässä, ja jostain syystä iltapäiväretki oli valahtanut myöhäiseksi. Alkoi hämärtää, ja lasten turvavöiden kiinnittämiseen tarvittiin taskulamppua. Aikuiset tiesivät sanomattakin, että ennen kuin pääsisimme perille, olisi jo pimeää.

Toivoin tältä vuodelta enemmän metsäretkiä, yökyläilyä ja aikaa ystäville. Siksi ajatus tammikuun ensimmäisen päivän metsäretkestä meillä yökyläilleen ystäväperheen kanssa tuntui loistavalta. Olihan se melkein jo perinnekin. Jotenkin letkeän rento vuodenvaihde oli vain saanut unohtamaan sen totuuden, että tähän aikaan Suomessa on valoisaa noin puolitoista minuuttia vuorokaudessa.

Hiekka rahisi pyörien alla kiitäessämme metsätietä. Sammaleinen metsä tuoksui mehevän multaiselle piittaamatta keskitalvesta. Jos pakkanen ei olisi kipristellyt poskia ja pipo tuntunut ikävältä möykyltä kypärän alla, olisi voinut melkein voinut kuvitella ympärilleen huhtikuisen metsän. Vain samettinen hiljaisuus kieli siitä, että luonnon heräämiseen oli vielä aikaa.

Kaarsimme pyörät parkkiin kuoppaisen metsätien laitaan. Hämärässä erottuivat kunnolla vain siniharmaata taivasta vasten piirtyvät puut. Onneksi retkipaikka oli tuttu, ja osasimme kulkea syreenipuskan vierestä alkavalle polulle. Silmät eivät olleet vielä tottuneet hämärään, ja muut vaistot alkoivat paikata puuttuvaa näköaistia. Paksujen talvikenkien läpi pystyi tuntemaan jäisen heinikon rasahtelun.

Sytytimme nuotion, ja lapset kierivät riemusta kiljuen kuurankukilla koristautunutta kalliota pitkin. Muistin, miten olin haaveillut Onni-poika ja hirveä hirviö -kirjan innoittama öisestä tutkimusretkestä metsään. Olin tosin ajatellut seikkailua kesäisessä metsässä taskulamppujen kanssa, mutta nyt tuli vahingossa toteutettua ajatus ihan päiväsaikaan, mutta keskitalven pimeydessä.

Kaadoin kuksiin juomaa ja jaoin jokaiseen perunasalaattiastiaan pari lusikkaa. Pitkittäin kaatuneen lahonneen puunrungon päälle mahtui istumaan lähes koko retkisakkimme. Nakkeja varten olin varannut servietit, mutta mitäpä noista. Lapset popsivat nakkinsa talvirukkaset käsissään. Nuotiosta pomppi hehkuvia kipinöitä kohti tummaa taivasta, ja minä en osannut sanoa kumpi tuoksui paremmalta: palava nuotio vai kuksassa höyryävä kahvi.

Jälkiruuan kohdalla me aikuiset uskalsimme vihdoin huojentuneina nauraa, että tämähän meni tosi hyvin. Mahtavan erilainen ja jännä retki! Jokaisen oli pakko paljastaa, että lähtövaiheessa oli vielä ollut tutina siitä, että luvassa ei ole kuin armotonta lapsiperhesekoilua pilkkopimeässä metsässä.

Pilvet lipuivat sirppinä paistavan kuun eteen, ja ainut valonlähde oli enää hiljalleen hiipuva nuotio ja horisontissa siintävät Helsingin valot. Sen näyn koitan pakata mieleeni ja ottaa mukaani maailman toiselle puolelle. Seuraavan kerran meidän perheen kotikaupunkiretkillä onkin jo kevät.

Jaa: