Kai synnytyksen lähestymisen jotenkin aavisti, nyt kun jälkikäteen ajattelee. H-hetkeä edeltävän päivän olen vihdoin malttanut viettää rentoa äitiyslomaa, kuten ennen vauvan syntymää pitääkin. Luuhailemme Minimen, miehen ja äitini kanssa kaupungilla lounastaen, kakkukahvitellen ja puistossa vaahteralehtien seassa kirmaten. Illalla hämmästytän esikoista pomppimalla hyppynarulla, jonka myöhemmin brändään synnytyshyppynaruksi. Esikoisen mentyä yöpuulle ja äitini lähdettyä hotellille nukkumaan, kirjoitan vielä postauksen ja kahistelen itseni lakanoiden väliin vähän jälkeen puolenyön raskausviikkojen raksuttaessa lukemia 39+5. Vatsassa tuntuu hassulta. Ei kipeältä, vaan enemmänkin kuin perhosten tanssilta.

Kolmelta yöllä käyn neljännen kerran vessassa nukkumaan menemisen jälkeen. Kuluneiden viikkojen aikana vessaravi on toki kiihtynyt entisestään, mutta vajaan tunnin välein laukkaaminen rikkoo jo ennätykset. Palaan sänkyyn ja perhosen tanssi vatsassa alkaa muuttua enemmänkin vauhkoontuneeksi ampiaisparveksi. Yritän löytää hyvää nukkumisasentoa, mutta on pakko könytä kontilleen. Mies herää, kun pyörin sängyssä takapuoli pystyssä uikuttaen kuin kiimainen koira.

Nousen ähisten sängystä ylös ja nojailen seinään takapuolta vatkaten. Mies sytyttää yövalon. Lapsi nukkuu omassa sängyssään, pää jalkopäässä ja peitto yhteen nurkkaan mytättynä. Mies katselee touhuani ja sanoo, että nyt näyttäisi kyllä siltä, että lähtö tulee. Itse en ole varma. Onhan tässä näitä supistuksia ollut pitkin raskautta, ja viime viikkoina olen välillä jo päätynyt kellottamaankin kohdun oikkuja. Kipu on jatkuvaa, ehkä hieman aaltoilevaa. Sellaista kuin menkkojen aikaan pahimmillaan.

Kroppa käskee kävelemään, joten siirryn olohuoneeseen pyörimään ympyrää. Mies tulee pian perästä. Pyydän häntä pumppaamaan jumppallon ja alan itse kellottaa supistuksia. Jatkuva jomotus on muuttunut selkeiksi supistuksiksi, joilla on alku ja loppu. Niitä tulee neljän-viiden minuutin välein. Väsy haihtuu ja tilalle tulee varovainen innostus. Josko vihdoin pääsisin synnyttämään!

Supistuksia on tullut vasta puolen tunnin ajan, mutta jotenkin aavistan tämän olevan nyt sitä. Koska esikoisen synnytyksen perusteella luvassa saattaa olla pikakeikka, mies laittaa lapsenvahdiksi lupautuneelle siskolleni jo puoli neljältä ”nyt näyttäisi tulevan lähtö” -varoitusviestin. Kipeänä ollut siskoni on edelleen kovassa kuumeessa, mutta herää kuitenkin viestiin. Hän soittaa takaisin ja sopii miehen kanssa, että yritetään ensin soittaa äidilleni ja isälleni, joiden yhdistetty työ- ja huvireissu Helsinkiin ei olisi voinut osua parempaan ajankohtaan. Hotellilla nukkuvat tulevat tuplaisovanhemmat heräävät puheluun kello 3.42 ja hyppäävät neljän aikoihin keskustassa taksiin.

Minä harjaan hiukset sekä hampaat ja pesen kasvot kylmällä vedellä. Supistusten aikaan käyn painamassa puhelimen kellotusnappia ja nojailen pakastimeen mölisten pitkää a-vokaalia. Pakkaamme sairaalakasseihin vielä laturit, tietokoneen, kameran ja neuvolakortin. Mietin, pitäisikö vaihtaa vaatteita, mutta päätän raskaustopin ja rei’ille käytettyjen raskauslegginssien olevan tarpeeksi edustava matka-asukokonaisuus. Näppäilen puhelimeen Kätilöpiston numeron, kun mies lähtee avaamaan vanhemmilleni alaovea.

Kerron kätilölle tilanteen. Odotan naureskelua, sillä supistuksia ei ole tullut kuin reilun tunnin ajan. Ehkä huomautukseni esikoisen nopeahkosta syntymästä (ja puhelun vähän väliä keskeyttävät supistukset) saavat ammattilaisen kuitenkin uskomaan, että en ihan lämpimikseni lähtisi soittelemaan. Muistaakseni hän kysäisee, mikä oma fiilikseni on. Että pitääkö nyt tulla. Se onkin hankala kysymys. Voisin nimittäin ehdottomasti olla edelleen kotona. Ja jos kyseessä olisi esikoisen syntymä, niin todellakin tekisinkin. Mutta koska supistussietokykyni on melko korkea ja nopean ensisynnytyksen takia pelkään lopulta synnyttäväni rappukäytävään tai viimeistään Itäväylän varrelle, tuntuu nyt siltä, että olisi hyvä tulla ainakin käymään. Kätilö on hieman yllätykseksenikin samaa mieltä.

Käyn pussailemassa unenlämpimän esikoisen sillä aikaa kun mies soittaa taksin kello 4.23. Puen takkia ja puuskutan eteisen lipastoon nojaten. Nappaan takintaskuun siivouskomerosta pari roskapussia, jotka voin varmuudeksi levittää takalistoni alle taksissa mahdollisen lapsivesihulahduksen varalta. Isäni auttaa kengät jalkoihini, äiti ottaa kuvia ja mua naurattaa.

Vähän jälkeen puoli viiden taksi lähtee ajamaan kohti Kätilöopistoa, sen jälkeen kun olen ensin rappukäytävän edessä puuskuttanut valmiiksi yhden supistuksen. Taksissa on mustat nahkapenkit, ja taksikuskin partaveden katku saa voimaan pahoin. Itäväylän valot hehkuvat oransseina ja meri mustana, kun ylitämme Kulosaaren sillan ja päälle vyöryy supistus, joka saa minut epämukavassa istuma-asennossa heittelehtimään pitkin takapenkkiä. Silti mietin, miten noloa olisikaan, jos sairaalassa todetaan tilanteen olevan yhtä kuin nolla ja käsketään painumaan kotiin Panadolia nakertamaan.

Mies maksaa Kätilöopiston rampille kurvanneen taksin mun nojaillessa supistuspuuskassa taksiin. Kuittiin kirjaantuu aika 4.38. Viidennessä kerroksessa, synnytysosasto 15. ovella mies painaa ovikelloa ja minä nojailen puuskuttaen seinään. Kätilö ottaa meidät vastaan ja ohjaa suoraan synnytyssaliin. Liekö normaali käytäntö nykyään, sillä esikoisen aikana kävin ensin pötköttämässä tarkkailussa. Sisäänkirjautumisajaksi merkitään 4.44.

Kätilö kysyy, tahdonko sairaalan vaatteet vai olla omissa vaatteissani. Koska kyseessä on verta, paskaa ja suolenpätkiä -episodi elämästäni, pyydän sairaalakolttua. Kätilö muistuttaa ottamaan rintsikatkin pois, että vauva saadaan sitten heti rinnalle ihokontaktiin. Mahassa kouraisee odottava jännitys. Vauva! Ihan oikeastiko pian meillä on vauva!

Mies alkaa kasata tens-laitetta ja kätilö laittaa käyriä mittaavat vyöt vatsalleni sekä kyselee synnytystoiveistani. Supistusten keskellä saan lyhyesti kerrottua pääkohdat: toivoisin saavani pärjätä omin voimin ilman lääkkeellistä kivunlievitystä ja ponnistavani jossain muussa kuin puoli-istuvassa asennossa. Kerron, että viimeksi koin kontillaan olon hyväksi, mutta en pitänyt asennossa siitä, että en saanut nähdä vastasyntynyttä tytärtäni kuin vasta minuuttien jälkeen synnytyksestä. Kätilö sanoo, että jos tällä kertaa kaikki menee hyvin, vauva voidaan ojentaa minulle heti syntymän jälkeen. Mietin, että ehtiihän sitä ponnistusasentoa tässä vielä yhdessä kelailla, kun kätilö lähtee hakemaan pyytämääni jumppapalloa ja kuumavesipulloa.

Pompin jumppapallolla kuumavesipullo alavatsalla ja juon pari pillimehua kunnes laitteet ovat saaneet mitattua käyrät valmiiksi. Kätilö kysäisee, tsekataanko myös kohdunsuun tilanne heti. Todellakin, sillä tahdon varmuuden, että tässä ei nyt ole kyseessä vain edellispäivän kakkuövereiden kosto. Vielä mitä, kohdunsuu on auki kuusi senttiä ja iso kalvorakko pullottaa jo hollilla. Kello on kymmenen-viisitoista minuuttia yli viiden ja kysyn, voinko mennä suihkuun. Se sopii kätilölle, joka muistuttaa, että jos alkaa ponnistuttaa, pitää painaa napista, jotta hän ehtii kiskaista hanskat käteen. Kaikkia naurattaa. Kätilö lähtee mukanaan synnytystoivelistani ja sanoo palaavansa pian tarkistamaan tilanteen. Supistuksia tulee muutaman minuutin välein, ja minä väännän suihkun päälle.

Tulikuuma vesi suihkutettuna alavatsalle tuntuu peittävän edes osan polttavasta kivusta alleen. Supistusten tullessa joudun kuitenkin ottamaan tukea molemmin käsin, joten mies tulee pitämään suihkua. Roikun toisella kädellä kiinni tukikahvassa ja toisella hanassa mölisten matalaa a-vokaalia. Mietin vauvaa ja muistutan itseäni leuan pitämisestä rentona, mikä oikeasti tuntuu jeesivän. Juon vettä pillipullosta ryystäen. Tovin kuluttua kätilöharjoittelija tulee kysymään, voiko osallistua synnytykseen. Siitä vain, huohotan ja otan vastaan supistuksen, joka tuntuu polttavalta veitseltä sahaamassa kroppaa kahteen palaseen. Supistus kestää pitkään ja sen perään tulee vielä toinen samanmoinen. Sitten yhtäkkiä tuntuu kuin joku rysähtäisi sisälläni. Polvet ovat pettää alta.

Jos esikoisen aikana ihmettelin, miten ponnistamisen tarve ei tuntunut niin vahvalta kuin olin kuullut, nyt ripulipaskahätä keskellä vieraan kaupungin toria -tuntemuksesta ei ole epäilystäkään. Huudan apua ja roikun kiinni suihkun hälytysnappinarussa. Mies naputtaa hädissään toista hälytysnappia. Kello on 5.25. Olen varma, että vauva syntyy valkoiselle kaakelilattialle nyt. Ja että samalla tulee ulos sangollinen paskaa ja ainakin puolet sisälmyksistä. Joudun käyttämään kaiken tahdonvoimani, että en ponnistaisi. Kätilö ja kätilöharjoittelija syöksyvät paikalle sellaisella vauhdilla, että hälytysäänen lisäksi heidän on täytynyt kuulla paniikinkatkuinen apua-huutoni. Kätilö kysyy, ettei kai minua vain ponnistuta. No eipä vissiin ei.

Kävelen sängylle töpöaskelilla kätilön avustamana. Olen varma, että hallinta pettää, jos vähäänkään avaan reisiä. Lattialle valuu vettä ja verta. Mies yrittää pyyhkeellä pyyhkiä minua kuivaksi. Kätilö kehottaa menemään sängylle kontilleen, koska sen asennon olin hyväksi kokenut. Huudan, että on pakko ponnistaa. PAKKO PAKKO PAKKO! Kätilö toteaa vesien menneen. Jos esikoisen aikana ponnistin supistusten aikana tuntematta varsinaista pakottavaa tarvetta siihen, nyt en taas tunne supistuksia lainkaan, mutta tarvetta ponnistaa sitäkin enemmän.

Saan ponnistaa kerran, minkä jälkeen kätilö toppuuttelee. Puren hampaita yhteen ja tuijotan pöydällä olevan herätyskellon sekuntiviisaria pitääkseni ponnistushimoni kurissa. Saan ponnistaa toisen kerran. Oikeastaan ponnistamista ei edes tarvita, vain lupa hengittää lasta ulos. Mihinkään ei satu, vaikka samalla kyllä tunnen, että minusta on tulossa ulos ihminen. Tiedä sitten, kertooko se enemmän messuhallin kunnosta vai naisen kropan ihmeellisyydestä. Kätilö toppuuttelee taas ja sanoo, että seuraavalla ponnistuksella syntyy. Siis mitä? Seuraavalla? Siis nyt? Syntyy? Vauva? Ja niin siinä tosiaan käy, että seuraavalla työnnöllä vauva syntyy ja parkaisee heti niin että ei jää epäselväksi. Kello on 5.29.

Hänet ojennetaan haarojeni välistä eteeni. Poika Elvis-pulisonkeineen. Otsa kurtussa, korvat rutussa ja sormet kuin pianistilla tai kellosepällä. 3540 grammaa ja 50 senttiä täydellisyyttä. Supistusten alkamisesta on kulunut vajaa kaksi ja puoli tuntia, sairaalaan saapumisesta 45 minuuttia. Hän on juuri sellainen kuin olen kuvitellutkin. Ja silti samalla ihan itsensä näköinen persoona. Saan kääntyä makuulleen ja ottaa vauvan ihokontaktiin rinnalle. Lähestulkoon suoraan lapsivedestä maailmaan sukeltanut vauva on niin puhdas, että kylpyä ei tarvitse edes miettiä.

Nauran epäuskoisena, miten helppo synnytys oli. Taisteluareenakin selviää vaurioitta, mistä heitän miehen kanssa yläfemmat. Vaikka vähän jännittäviä hetkiäkin synnytykseen on tietämättäni mahtunut. Kätilö kertoo napanuoran olleen niin lyhyt, että se oli katkennut pian syntymän jälkeen, mutta saatu heti suljettua. Kiitän onneamme, että tajusimme lähteä sairaalaan ajoissa, sillä muuten olisin kuuden kilometrin sairaalamatkasta huolimatta pukertanut vauvan katkeavine napanuorineen bussipysäkille parkkeerattuun taksiin – matkasynnytyspäivän kunniaksi.

Mutta siinä hän nyt on. Kymmenen pisteen poika. Kymmenen pisteen synnytyksessä syntynyt. Vaikkakaan en taaskaan ehtinyt testata tens-laitetta tai kaivaa esiin edes guasha-kampaa, jos jotain pitäisi harmitella. Ja koska pääsemme kotiutumaan vielä saman päivän aikana, viikon tarpeisiin pakattu sairaalakassi jää muunkin vermeistön osalta purkamatta. Vaatteetkin vauvalle puetaan vasta juuri ennen lähtöä kotiin.

Ulkona vaahterat humisevat keltaisenaan, ilma on kosteana sumusta ja liput liehuvat meidän nelikon ja Aleksis Kiven päivän kunniaksi.