Olen kuullut, että elopainoa pudottaneilla ex-ylipainoisilla on vaikeuksia tottua uuteen vartaloonsa. Että he ottavat vaatekaupassa aina liian isoja vaatteita pukukoppiin ja säikähtävät peilikuvaansa, kun eivät tunnista siitä itseään. Heillä on ylipainoisen kehonkuva niin voimakkaasti mielessä, että mielellä menee monta vuotta tottua uuteen olemukseen.
Minä olen ollut koko nuoruuteni laiha. Sellainen läpipasko, joka söi ihan mitä vain, mutta oli silti yhtä pitkä ja kapea kuin heinäseiväs. Joskus päälle parikymppisenä huomasin, että jos eli viikon sipseillä, keho tunki ylimääräiset rasvat jonnekin; finneksi ja pömppömahaksi. Kuluneiden vuosien aikana paino on välillä heitellyt vuoden sisällä viisi kiloa, eikä siinä ole ollut mitään kummallista. Kehoni nyt vain on sellainen ja muuttuu vuodenaikojen mukaan. Olen silti ollut enemmänkin hoikan puolella kuin tasapaksu. Minulla on niin vahva hoikan naisen kehonkuva, että en voinut käsittää, kuka se bikinikauppojen peilissä pursuileva tyyppi on.
Meillä ei ole uudessa kodissa kuin yksi tulitikkurasian kokoinen peili. En ole juuri nähnyt itseäni kokovartalo-otoksena sitten kesän. Kuka on tuo nainen, jonka selkälaardit pursuavat bikininarujen alta? Kenen hemmetin on tuo vatsa, joka vääntyy rullalle kuin moniosainen kääretorttu laittaessani sukkia jalkaan? Miksi hauikseni ovat tipahtaneet roikkuvaksi löllöksi käden alapuolelle? Mistä on tullut tämä keho, jota en tahdokaan tunkea bikineihin vaan peittää paksuihin talvipalttoisiin?
Siinä se tuli. En tunne oloani hyväksi tässä kehossa, jota en tunnista omakseni. Jokainen saa minun puolestani olla juuri sen kokoinen kun on, tärkeintä on olla sinut omassa kropassaan. Minä en tiedä, mikä on tämä nahkasäkki ympärilläni. Mitä minulle on oikein tapahtunut?
Viime keväänä muistan, miten elo omassa kropassa tuntui toisinaan nihkeältä. Ihan kuin olisi vetänyt liian tiukan ja öljyssä dipatun märkäpuvun päälle ja heittänyt niskaan lyijyliivin. Olo tuntui raskaalta, rasvaiselta ja nihkeältä. Keväisellä Islannin-reissulla tajusin, että vielä edellisenä kesänä sopivat retkihousut kinnasivat ikävästi.
Kesällä sain kuulla ensimmäisen kerran kysymyksen: oletko raskaana. Ylimääräinen kerääntyy itselläni aina ensimmäisenä kummuksi vatsaan, joka kieltämättä näyttää siltä kuin olisin viidellä kuulla raskaana. Sittemmin olen saanut selventää vielä pariin kertaan söpön vatsapalloni olevan ihan läskiä, ei vauvaa. Vielä useampi on varmasti miettinyt samaa, mutta tajunnut olla kysymättä.
Siihen mennessä en antanut hiljalleen paisuvan kroppani häiritä mieltä, vaikka olo kieltämättä olikin tympeä. Olihan tilanne tuttu esikoisen vauvavuodelta. Toisenkaan lapsen kohdalla en juurikaan saanut raskauskiloja ja mahduin vanhoihin farkkuihini parissa viikossa synnytyksestä. Sen sijaan aloin kerryttää vauvavuosikiloja. Minä voin tulla mallikappaleeksi tutkimuksiin, joissa todennetaan vielä tarkemmin valvomisen lihottavuutta. Voi pojat, että olen kuluneiden vuosien aikana valvonut.
Toisilla imetys kuihduttaa äidin kropan langanlaihaksi, joillakin se ei vaikuta mitenkään ja sitten on ne minun kaltaiseni ihmiset. Minun kroppani alkaa kerätä vararavintoa, jotta vauvalleni varmasti piisaa maitoa nälänhädän yllättäessäkin.
Kirjoitin tästä jo esikoisen aikaan. Painoni nousi vauvavuoden aikana hiljalleen, kunnes lopulta painoin yhtä paljon kuin viimeisilläni raskaana. Kun imetys loppui, paino alkoi tippua hiljalleen. Mikään muu kuin imetys ei elämässäni muuttunut; söin samalla tavalla, liikuin yhtä paljon ja nukuin jo yöni kokonaisina, mutta paino putosi kilon–kaksi kuukaudessa. En voi tietenkään sanoa syy ja seuraus -suhdetta varmaksi, mutta niin paljon olen kuullut vastaavia kokemuksia, että en enää usko kyseessä olevan sattumakaan.
Etenkään, kun sama juttu tapahtui selkeästi myös toisella kierroksella. Painoni on noussut hiljalleen synnytyksen jälkeen, ja nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta synnytyksen jälkeen imetän yhä. Vaikkakin kerran tai maksimissaan kaksi päivässä, mutta kroppanihan ei siitä välitä. Sen mukaan olen imettävä nainen, jonka on varauduttava ydinsotaan, katovuoteen ja maailmanloppuun keräämällä maidon valmistusaineita jokaiseen mahdolliseen osaan kropassa.
Kun painoa on ehtinyt kertyä hiljalleen yli kahden vuoden ajan, ei kai pitäisi olla yllättynyt vaa’an lukemista. En omista vaakaa, mutta kävin jouluna vanhempieni puntarilla: 81 kiloa. Se on enemmän kuin koskaan olen painanut. Edes viimeisilläni raskaana en yltänyt noihin lukemiin. Pituuteeni (179 cm) suhteutettuna se on painoindeksitaulukkoon heitettynä lievästi ylipainoisen puolella. Painoindeksit saisi hukuttaa kaalikeittoon, mutta kyllä se silti kauhistuttaa. Minä hoikka ihminen mukamas ylipainoinen!
Vaikka pitäisihän se tästä olosta olla selvä ilman puntareita ja taulukoita. Olo on huono, raihnainen. Normaalipainoni, se jossa koen oloni hyväksi sekä terveeksi ja jonka verran painoin ennen kumpaistakin raskautta, on noin 72 kiloa. Se ei ole laiha, vaan ihan tavallinen paino. Ja siihen on lähes kymmenen kiloa matkaa. Käsittämätöntä.
Enkä voi täysin syyttää emakoksi itsensä mieltävää kehoani, vaan matkaan on sattunut paljon kompastuskiviä. Toinen vauvavuosi valvotti vielä enemmän kuin ensimmäinen ja valvomista jatkui pidempään. Olen ollut ihan liian usein ja pitkään stressaantunut, uupunutkin. Keho on joutunut sinnitellä hälytystilassa monia kuukausia. Olen treenannut, vaikka ei ole tuntunut hyvältä. Ja sitten vastapainoksi olen vahingossa pitänyt yli puolenvuoden tauon aktiivisesta salikäynnistä, kun remontti ja kirja tuntuivat vievän kaiken ajan. Keittiöremontin aikana söin välillä toivottoman epäterveellisesti.
Vauvavuosikilot. Väsymyskilot. Imetyskilot. Remonttikilot. Stressikilot. Salitaukokilot. Kirjakilot. Vitutuskilot. Kiloille on monta nimeä, vaikka ne eivät rakkaita olekaan.
Ei, en aio laihduttaa vieläkään. Mutta toivon Balin-matkamme tuovan toivotun sysäyksen parempilaatuiseen elämään. On aikaa nukkua hyvin. Ruoka on tuoretta, edullista ja hyvää. Töitä on vain hyvinvointia edesauttava määrä. Lämpimässä ei tee mieli tuhteja aterioita. Ohjattu jooga on läsnä luontaisesti, eikä vaadi toppavaatteissa salille rämpimistä. Ja jos ennusmerkit paikkansa pitävät, viimeinen imetystaipaleenikin alkaa olla pian taputeltuna.
Oi kohtalotoveri! Mun kuopus on nyt 10kk, imetys loppui jo 5kk iässä mutta muuten ihan samoissa mennään.
Ihmettelin kun entiset lempipaidat ja ”varmat valinnat” eivät enää näytäkään hyvältä. No ehkä tuolla 9kg vauvavuosiväsymystyöstressivitutusläskillä on osuutta. Pakko irrottaa työpäivistä liikkumiseen tunti, tosin siinä on se riski että sitten työpäivä venyy uniajalle. Hitto. Mäkin tarviin Balin matkan!
Innolla odotan sun tulevia fiiliksiä tän asian kanssa. Tsemppiä!
Täällä yksi samanmoinen!5kk sitten sain toisen lapseni,olen täysimetyksellä ja liikkunut aika paljon vaunujen ja esikoisen kanssa.Painan silti yhtä paljon kuin lähtiessäni synnäriltä �� miten masentavaa onkaan todeta ettei ole yksi niistä ihmisistä jotka puolittavat itsensä imetyksen aikana.Enkä kyllä syö yhtään sen enempää kuin ennen raskauttakaan….hohhoijaa,ihanaa olla nainen!��
Tsemppiä oman painon etsintään!Ihanan rehellinen postaus,kiitos mielettömästi!☺
Olipa tutun kuullosta. Ja kiitos rehellisestä ja avoimesta kirjoituksestasi.
Itselläni soppaa sekoitti vielä toisen lapsen syntymän jälkeen puhjennut kilpirauhasen vajaatoiminta.
Ajattelen näin jälkeenpäin, että tuokin ajanjakso oli vain yksi vaihe elämässä, joka meni onneksi ohi. Kilot karisivat kun lapset kasvoivat. Nyt kuopus jo 4 vuotta ja oma tilanne hyvä ja vakaa.
Hauskaa matkaa teille.
Tiedän tunteen nuorimmainen on 2v4kk, imetys loppui vajaa vuosi sitten, mutta kiloja on 9 ylimääräistä. Sain jo välissä laihdutettua noista 7 pois, mutta pitkäkestoinen stressi, univaje ja sairastelu on tuoneet kilot takaisin. Nyt olo on turpea ja peilistä katsoo tuntematon vaatteistaan pursuileva plösö (kaiken kukkuraksi jalka murtuneena ja kepeillä könkäten). Minulla ei ole tiedossa Balia eikä jalan vuoksi joogaakaan, mutta paino saa luvan lähteä!
Liityn kerhoon. Imetys kyllä loppui jo puolisen vuotta sitten, mutta muuten ihan sama. Hoikan ihmisen mieli, mutta mikä on tämä kroppa. Vaaka löytyy, mutta en aio mennä sille kun jo peilikuva kertoo, että luku ei miellytä.
Mä en ole pitänyt farkkuja, en edes muista koska viimeksi. Joskus, kun kuopus oli vielä vauva ja kiloja ei ollut vielä ehtinyt kertyä. Muutaman kerran olen kiskonut farkut päälle ja ennen kotoa lähtemistä kiireessä vaihtanut jotain muuta päälle. Tuntuu vaan niin kamalalta, kun joka paikasta kinnaa ja pursuaa. Tuntun kuuloinen nimi sun läskillä 😀
Mä yritän välittää Balin tuomia ajatuksia ja (toivottavasti) oivalluksia blogin kautta sulle ja muille lukijoille. Tsempit sinne myös!
Mäkin olisin niin toivonut, että olisin ollut sitä jengiä, jolle imetys toimii kuin timmiystaika. Vaan ei, päinvastoin meni. Nyt toivon, että sitten joskus, ehkä piankin, tämän toisen imetyksen loppuessa tapahtuu sama kuin ekalla imetyskierroksella ja kilot vain alkavat hävitä ilman sen kummempia elämänmuutoksia. Tosin remontin alle kadonnut säännöllinen liikunta pitäisi taas löytää. En ymmärrä, miten olen voinut elää näin kauan epäsäännöllisen liikunnan varassa, kun aikaisemmin tuntui pää hajoavan viikon tauosta.
Tsemppiä myös sinne oman mukavalta tuntuvan painon etsintään!
Voi ei, tosi kurjia nuo ongelmat kilpirauhasen kanssa. Onneksi nyt tilanne on hyvä ja vakaa.
Mäkin sukon, että tämä on vain vaihe elämässä, ja esimerkiksi imetän just niin kauan kuin lapsi sitä tahtoo, vaikka sillä voikin olla jotain tekemistä kertyneiden kilojen kanssa. Nyt vain keskellä tätä vaihetta alkaa vähän kypsyttää oleminen kropassa, jossa fiilis ei ole hyvinvoiva.
Stressi, univaje ja sairastelu on kyllä paha kolmikko. Toivottavasti elo on rauhoittunut ja saatuasi jalan kuntoon pääset paremmin etsimään omaa hyvää oloa ja olomuotoa. Koitan välittää Balin tarjoamaa lempeyttä, lämpöä ja oivalluksi blogin kautta tänne Suomeenkin 🙂
Hoikan ihmisen mieli ihan vieraassa kropassa on kyllä hämmentävä. Mun piti siellä pukukopeissa oikein tuijotella pitkään ja puristella läskejä, että hahmotin sen kuvajaisen tosiaan olevan minä. Kuinkahan kauan menisi, että uuteen ulkomuotoonsa tottuisi? Noh, toivottavasti en jää ottamaan siitä selvää, vaan löydän taas oman hyvinvoivan itseni täältä jostain.
Olin pitkään hoikka 181/65 ja nyt ei meinaa aina tajuta, että on läski 181/84, mutta kyllä se totuus vaateostoksilla tulee ilmi.
Oh, mäkin muistan ne kutosella alkaneet ajat jostain nuoruudesta. Se oli mukavaa aikaa se – tosin itse en kaipaile siihen kroppaan takaisin. Mutta sen aikuisen naisen apauttiarallaa 70 kiloisen kropan tahtoisin takaisin ympärilleni.
Voi, toivon balin tekevän tehtävänsä stressin selätyksen suhteen. Ja aion seurata reissuanne blogisi välityksellä. Ja voivoivoi nämä läskit. 2 synnytystä 2n vuoden sisään. 17kk imetystä tähän mennessä, 2n vuoden sisään. Entinen pitkä laihaläski, nykyinen pitkä läski. Ja rasva kertyy miehekkäästi mahaan ja selkään, eikä pyllyyn tai reisiin. Olen aloittanut tavoitteellisen salilla käynnin ptn kanssa, jotta sitten imetyksen loputtua en olisi roikkuvanahkainenpitkälaihaläski. Olen myös miettinyt, että kyllä näyttäisi laihemmalta ja menisi kaks kokoa pienemmät paidat päälle nopeasti rintojen pienentyessä, jos nyt lopettaisi imetyksen. Mutta jos kuopuksen 1v synttäreille kuitenkin jaksaisi.
Minulla jotenkin särähti tämä postaus tosi pahasti korvaan. Olen sinun pitkäaikainen lukijasi ja myös ollut alusta asti mukana Jenny lehtisen vetämässä Läskimyytin murtajat -ryhmässä missä nimenomaan yritetään päästä pois itsensä haukkumisesta ja opetellaan rakastamaan omaa kehoa eikä lähdetä laihduttamaan vaan elämänmuutoksilla haetaan parempaa mielen ja kehon terveyttä. Kun nämä kaksi elämässä pitkään hyvin tiiviisti ollutta asiaa olivat hetkenaikaa niin räikeästi ristiriidassa tuntui ihan että aivot meinasivat nyrjähtää. Tiputus Läskimyytinmurtajien yyberläskipuhevastaisesta ja kannustavasti ilmapiiristä takaisin todellisuuteen. Viiminen kappale kumminkin kertoi että tätä ristiriitaa ei oikeasti olekaan! Olen vaan uinut niin syvällä tietyntyyppisessä porukassa että kaikki sen ideologian vastainen tuntuu jotenkin yllättävältä.Juuri tuosta hyvinvoinnistahan siinäkin on kyse!
Joka tapauksessa hienon rehellisesti kerrot tuntemuksistasi. Minä aina sanonkin että ihminen saa tuntea miten tuntee. Tunteille ei voi mitään eikä niitä kuulu kieltää vaikka olisivat mitä, mutta se miten tunteet tuo esille on se mihin voi vaikuttaa. Siksi arvostan suoraa ja rehellistä tunteista ja tuntemuksista puhumista.
Tämä oli kaikesta huolimatta hyvä postaus 🙂
Ja voin muuten suositella kaikille näiden juttujen kanssa painiville Läskimyytin murtajia ja Vaakakapinaa. Löytyvät varmasti googlen avustuksella.
Näin lapsettomana en vauvakiloista mitään tiedä mutta pariskuntana (hyvää ruokaa rakastavina ja oluen sillon tällön nauttivana) nelisen viikkoa Balilla pisti sekä painon laskusuuntaan että hyvinvoinnin noususuuntaan, vaikka mitään ihmeempää ei asialle tehty. Ylipainon puolella molemmat ollaan bmi mukaan. Paikallisruualla pääasiassa elettiin ja kyllä teki keholle ja mielelle hyvää 🙂 bali on ihana paikka, mitä pidempään siellä viettää, sitä enemmän paikkaan rakastuu <3
Paha stressi on onneksi selätetty pikkuhiljaa tämän vuoden aikana, vaikka välillä on tullut takapakkia. Sellainen hyvä ja eteenpäin työntävä ”stressi” saakin jäädä kaveriksi 🙂 Uskon silti Balin tuovan vielä lisää ajatuksia itsensä kuunteluun ja hyvälaatuisempaan elämään. Toivoakseni niitä ajatuksia riittää jaettavaksi myös täällä blogissa 🙂
Mulla on sama, että rasva kertyy vatsaan, nyt näemmä selkäänkin. Tulee sellainen tyylikäs ja miehinen kaljamaha, apua! 😀
Ihana kuulla, että olet päässyt vauhtiin salilla. Mä itse rakastan salia ja jumppia, mutta rakkaus päässyt remonttihässäkässä nuutumaan. Mutta kyllä tämä tästä.
Minä rakastan kroppaani, mutta en sen huonovointiseksi tekeviä ylimääräisiä kerroksia. Kehoni ansaitsee parempaa oloa 🙂 Eli totta, hyvinvoinnistahan tässä on kyse. Plussana tulee se, että kun voin taas paremmin ja nautin olostani, näytän myös paremmalta.
Jennyn ja tiiminsä projektit ovat tosi mahtavia ja tärkeitä. Mahtavaa, että olet löytänyt sen jengin 🙂
Oi että, onpas ihana kuulla. Toivon, että itselleni käy juuri noin. Hyvinvointi noususuuntaan ja paino laskusuuntaan! Ja niin hienoa, että nautitte Balista. Nyt kun matkaan on enää vajaa viikko, alkaa reissukuume poltella jo niin kovasti, että ei oikein pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin Baliin 🙂
Voi kiitos tästä, ihanan rehellinen postaus. Itsellä 3 lasta ja niistä raskauksistahan palauduin ihan naps vaan. Mutta sitten tuli vauvavuosikilot. Noh, ajattelin että töihin kun palaan niin sitten en ehdi enää mässäillä – kotona kun päikkäriaika oli aina sellainen ”sallittu palkinto” – puolivälissä päivää. Ja toki toinen herkkuhetki vielä illalla lasten käytyä nukkumaan. Mutta eihittovie töihinpaluu auttanut yhtään, lisäsi vain kiirettä ja kiloja. Nyt tarttis joku ryhtiliike tehdä, samat tuntemukset täällä että on väärässä kropassa. Oispa Balia tiedossa, mutta ei kyllä ole. Samanlainen ruuhkavuosisuo edessä tuo seuraavakin, mutta pakko vain löytää itsellekin jostain aikaa liikkumiseen.
Ihanaa reissua teille! Ja kiitos kun jaat näitä juttuja, vertaistuki on parasta.
Oi voi! Minä oikeastaan laihdun raskauksien myötä, viimeisen kanssa lähes 10kg. Imetys vie loputkin kilot ja olen vaunulenkkeilystä aina timmiytynyt todella hyvin… Mutta vauvavuoden jälkeen, imetyksen loputtua, olenkin sitten kerryttänyt vararavintoa ihan kiitettävästi. Tällä kerralla on tullut jo n. 15kg ja juurikin vatsaan (ja selkään ja tisseihin ja leukaan). HUOH! Pientä ryhtiliikettä pitäisi siis tehdä, lähinnä oman hyvinvoinnin kannalta. Olo on vain turhan raskas. Katsotaan josko tällainen 44vee onnistuisi arjen pyörityksen ja neljän lapsen tuomien haasteiden kanssa. Haastetta lisää myös ”vauvan” juuri alkanut päiväkoti. 3-vuotiaan uniin muutokset vaikuttavat meillä heti ja yöt ovat taas rikkonaisia. Ihanaa matkaa teille!! Nauttikaa olostanne!
Hyviä uutisia: asuin muutama vuosi sitten eräässä Aasian maassa ja noin kolmen kuukauden jälkeen oli lähtenyt kymmenen kiloa. En tehnyt mitään tietoista muutosta, söin lähinnä paikallista ruokaa, kävelin enemmän kuin Suomessa ja voilà! Muutos oli itselleni huomaamaton, eräs ystävä totesi että oletpa laihtunut ja vaaka kertoi sitten loput.. Harmi vaan että kilot hiipivät hiljalleen takaisin Suomeen paluun jälkeen.
Sama tarina minulla. Raskaus tiputti kiloja ja sain ukaasin että pitää syödä kaikkea mikä vaan menee alas ja ihan surutta niin mikäs siinä (ei mitään pahoinvointia tai ruokahaluttomuutta mistä painon putoaminen olisi johtunut). Imetys piti nkilot poissa, mutta kun imetys väheni ja ruokatavat jäivät jumittamaan sinne raskaudenaikaiseen niin kiloja alkoi sataa. Nyt painan enemmän kuin ikinä ennen, mutta jostain syystä näytän paremmalta kuin ennen raskautta. Varmaan jo se että liikun enemmän ja syön paremman laatuista ruokaa vaikuttavat jotenkin kehon koostumukseen. tai sitten vaan olen oppinut tykkäämään itsestähi 😉
Mulla aivan sama tilanne, pituutta 180 cm ja oon aina ollu hoikka. Nyt 4 v lapsen kanssa tullut vähitellen n.10 kg lisäpainoa, eikä enää mahdukaan lempihousut päälle ja kaikki vaatteet ei enää näytäkään hyviltä päällä kuten ennen. Syinä täälläkin varmaan yövalvomiset (lapsi heräili 2v asti joka yö) ja työstressi vaativasta duunista. Nyt painoa jo 83 kg ja just samanlainen raskas ja nihkeä olo, jotain pitäis tehdä! Hyvää Balin reissua sinne, itellä ei nyt sellaiseen mahdollisuutta mutta yritän liikkua enemmän 2017 🙂
Luen satunnaisesti muutamaa suomen blogimedian blogia ja niissä kaikissa on ollut lähimenneisyydessä joku läskipuhe. Grand.
En oikein osaa eritellä oonko enemmän ärsyyntynyt vai surullinen. Ihan normaalin näköiset naiset puhuu läskeistään, enkä voi olla miettimättä, että miksi ihmeessä tämä maailma on tällainen.
Perskuleen vauvavuosikilot! Esikoisen aikaan palatessani duunarielämään pyöritin siinä sivussa yritystäni ja kävin salilla samaan tahtiin kuin olin tottunut ennen lasta tekemään. Välillä yöunet jäivät sen takia viiteen tuntiin tai alle. Oli pakko tajuta, että kunnon yöunet on tärkeämpää kuin bodypump. Siitä onkin sitten kuukausi kerrallaan yritetty löytää tasapainoa kaikkien tärkeiden elämän osa-alueiden välille. Eteenpäin ja kohti parempaa on menty, mutta matkalle mahtuu takapakkeja. Nyt taas keho viestittää, että ollaan menty väärään suuntaan ja on navigoitava itsensä uudestaan kurssiin.
Tsemppiä sinnekin tasapainon löytämiseen, se on hankalaa!
Tätäkin tarinaa kuulee tosi usein. Oh, naiseus! Toivottavasti Kirsi löydät tavan pitää hyvinvointia yllä, että se arkikin sitten sujuu kevyemmin ja kivemmin. Ainakin itsellä tämä raskas olo vaikuttaa jaksamiseen ihan kaikissa asioissa.
Toinen anonyymi; niin ihanaa, että olet löytänyt naiseutesi ja kauneutesi äidiksi tulemisen myötä. Itsellä kävi hieman samoin; tykkään paljon enemmän siitä pehmeästä naisellisesta kehosta kuin siitä likan kehosta ennen raskauksia. Itselläni vain sitä pehmeyttä on tullut liikaa ja se on muuttunut ihan rehdiksi läskiksi. Se vaikuttaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiin ja oloon .
Oh, mahtava kuulla! Paitsi se, että epätoivotut kilot ovat hiippailleet takaisin. Jos Aasian taika toimii, pitää todellakin koittaa selvittää, mikä on se ero ja yrittää saada se mukana takaisin Suomeen.
Se raskas ja nihkeä olo on kamala, vaikuttaa ihan kaikkeen elämiseen! Tahdon takaisin oman hyvinvoivan itseni täältä ylimääräisten läskien alta. Mä koitan saada välitettyä blogin kautta niitä mahdollisia ahaa-elämyksiä joita koen hyvinvoinnin suhteen Balilla 🙂 Hyvää oloa vuoteen 2017 sinnekin!
Voisin tietenkin puhua kaunistellen, mutta luulisin, että jos jossain, Lähiömutsissa voin puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Ja nyt on kyseessä huonovointisuuden sanktiot monilla elämän osa-alueilla, ja näistä kroppa viestittää ylimääräisillä kiloilla, läskillä.
Tosi harmi kuulla, että sinua äsyttää tai surettaa se, että olen huolissani omasta hyvinvoinnistani ja terveydestäni. Voin kehnosti kehossani, joka ylimääräisen läskin kera tuntuu raskaalta, nihkeältä ja voimattomalta. Tahdon takaisin entisen elinvoimaisen ja terveen itseni. Toivon hyvinvointia ja ymmärtäväisyyttä sinun vuoteesi 2017.
Ei minua se kiusaa, että olet huolestunut hyvinvoinnista ja terveydestä. Hämmästelin vain että se kaikki kulminoituu todeksi läskissä, ulkonäössä, bikineissä.
Inhoan maailmaa, jossa väsynyt ja stressaantunut (näin ainakin ymmärsin?) äiti järkyttyy peilikuvastaan. Miksi ihmeessä se menee niin. Ja kuka näitä paineita luo ja ylläpitää.
Kyllä, itselläni valkeni kunnolla vasta peiliin katsoessa, miksi olo on ollut niin huono. En ole pitänyt itsestäni tarpeeksi hyvää huolta, mikä näkyy ulöspäinkin. Se on järkytys. Jos en pidä itsestäni huolta, miten voin pitää muista! Koen myös mielenkiintoiseksi ilmiön, että mielikuva omasta laihuudesta istuu niin syvällä, että omaa peilikuvaansa on vaikea tunnistaa itsekseen. Pohdituttaa, olisinko ilman mielikuvaani herännyt kehoni hätäviesteihin jo aikaisemmin.
Muakin kyllä kiinnostaa ihmisten mielikuvat itsestään, koska koen että niihin liittyy liki aina arvolatausta (yleensä läski=huono, hoikka=hyvä).
Emmä varmaan osa selittää ajatustani auki, mutta koen että suunnilleen normaalipainoisten naisten läskipuheet on juuri sellaista ulkonäkökeskeisyyden ilmentymää, joka minua tässä maailmassa harmittaa. Ei ne puhujat tietenkään, vaan se ilmiö ja yhteiskunta joka on sen synnyttänyt.
Yhteiskunta varmasti luo liiallista hoikkuuden ihannointia (hoikan tuttuni kuvat käsiteltiin valokuvaamossa vielä hoikemmiksi, kun he tahtoivat laittaa ne valokuvaamonsa ikkunoihin esimerkkikuviksi – se oli sairasta). Mutta jos laitetaan vain nuo ääripäät, hoikka ja läski, niin onhan se yleistäen esimerkiksi terveyden kannalta selvä, kumpi on hyvä ja kumpi huono. Erikseen on sitten tietenkin vielä sairaalloisen laiha.
Vaikka minä olen virallisten mittareiden perusteella vain lievästi ylipainoinen, tunsin jo selkeästi ennen puntarilla käymistä, miten se ylimääräinen paino tekee minusta huonokuntoisemman. Kuten sanottu, jokaisen pitäisi tahdä päätöksensä sen perusteella, mitä keho toivoo, ei sen perusteella, mitä puntari käskee.
Miten siellä Balilla kävi sun kropalle? T.utelias
No mä voin siellä paljon paremmin, olo tuntui kropassa hyvältä ja kotoisalta. En tosin tiedä, kävikö varsinaiselle painolle mitään, tuskin. Mutta puntareitahan on turha tuijotella, paras ja se tärkein palaute tulee siitä, miltä tuntuu. Nyt sitten Balin jälkeen koetetaan taas opetella balanssia, sillä vanhat huonot tavat valvomisineen tulivat rysähtäen takaisin elämään palatessamme Suomeen.