Kävin etsimässä bikineitä reissuamme varten. Jostain syystä täysimetysaikana ostetuista bikineistä kun oli hävinnyt täytettä. Pukukoppien räikeät valot tekivät hikisen selväksi asian, jota olen yrittänyt painaa pois mielestäni: ihraista täytettä ja uloketta oli kyllä ilmestynyt ihan kaikkialle muualle kehoon niiden hävinneiden kuppikokojen edestä. Jättimäisten korkojen kera.

Olen kuullut, että elopainoa pudottaneilla ex-ylipainoisilla on vaikeuksia tottua uuteen vartaloonsa. Että he ottavat vaatekaupassa aina liian isoja vaatteita pukukoppiin ja säikähtävät peilikuvaansa, kun eivät tunnista siitä itseään. Heillä on ylipainoisen kehonkuva niin voimakkaasti mielessä, että mielellä menee monta vuotta tottua uuteen olemukseen.

Minä olen ollut koko nuoruuteni laiha. Sellainen läpipasko, joka söi ihan mitä vain, mutta oli silti yhtä pitkä ja kapea kuin heinäseiväs. Joskus päälle parikymppisenä huomasin, että jos eli viikon sipseillä, keho tunki ylimääräiset rasvat jonnekin; finneksi ja pömppömahaksi. Kuluneiden vuosien aikana paino on välillä heitellyt vuoden sisällä viisi kiloa, eikä siinä ole ollut mitään kummallista. Kehoni nyt vain on sellainen ja muuttuu vuodenaikojen mukaan. Olen silti ollut enemmänkin hoikan puolella kuin tasapaksu. Minulla on niin vahva hoikan naisen kehonkuva, että en voinut käsittää, kuka se bikinikauppojen peilissä pursuileva tyyppi on.

Meillä ei ole uudessa kodissa kuin yksi tulitikkurasian kokoinen peili. En ole juuri nähnyt itseäni kokovartalo-otoksena sitten kesän. Kuka on tuo nainen, jonka selkälaardit pursuavat bikininarujen alta? Kenen hemmetin on tuo vatsa, joka vääntyy rullalle kuin moniosainen kääretorttu laittaessani sukkia jalkaan? Miksi hauikseni ovat tipahtaneet roikkuvaksi löllöksi käden alapuolelle? Mistä on tullut tämä keho, jota en tahdokaan tunkea bikineihin vaan peittää paksuihin talvipalttoisiin?

Siinä se tuli. En tunne oloani hyväksi tässä kehossa, jota en tunnista omakseni. Jokainen saa minun puolestani olla juuri sen kokoinen kun on, tärkeintä on olla sinut omassa kropassaan. Minä en tiedä, mikä on tämä nahkasäkki ympärilläni. Mitä minulle on oikein tapahtunut?

Viime keväänä muistan, miten elo omassa kropassa tuntui toisinaan nihkeältä. Ihan kuin olisi vetänyt liian tiukan ja öljyssä dipatun märkäpuvun päälle ja heittänyt niskaan lyijyliivin. Olo tuntui raskaalta, rasvaiselta ja nihkeältä. Keväisellä Islannin-reissulla tajusin, että vielä edellisenä kesänä sopivat retkihousut kinnasivat ikävästi.

Kesällä sain kuulla ensimmäisen kerran kysymyksen: oletko raskaana. Ylimääräinen kerääntyy itselläni aina ensimmäisenä kummuksi vatsaan, joka kieltämättä näyttää siltä kuin olisin viidellä kuulla raskaana. Sittemmin olen saanut selventää vielä pariin kertaan söpön vatsapalloni olevan ihan läskiä, ei vauvaa. Vielä useampi on varmasti miettinyt samaa, mutta tajunnut olla kysymättä.

Siihen mennessä en antanut hiljalleen paisuvan kroppani häiritä mieltä, vaikka olo kieltämättä olikin tympeä. Olihan tilanne tuttu esikoisen vauvavuodelta. Toisenkaan lapsen kohdalla en juurikaan saanut raskauskiloja ja mahduin vanhoihin farkkuihini parissa viikossa synnytyksestä. Sen sijaan aloin kerryttää vauvavuosikiloja. Minä voin tulla mallikappaleeksi tutkimuksiin, joissa todennetaan vielä tarkemmin valvomisen lihottavuutta. Voi pojat, että olen kuluneiden vuosien aikana valvonut.

Toisilla imetys kuihduttaa äidin kropan langanlaihaksi, joillakin se ei vaikuta mitenkään ja sitten on ne minun kaltaiseni ihmiset. Minun kroppani alkaa kerätä vararavintoa, jotta vauvalleni varmasti piisaa maitoa nälänhädän yllättäessäkin.

Kirjoitin tästä jo esikoisen aikaan. Painoni nousi vauvavuoden aikana hiljalleen, kunnes lopulta painoin yhtä paljon kuin viimeisilläni raskaana. Kun imetys loppui, paino alkoi tippua hiljalleen. Mikään muu kuin imetys ei elämässäni muuttunut; söin samalla tavalla, liikuin yhtä paljon ja nukuin jo yöni kokonaisina, mutta paino putosi kilon–kaksi kuukaudessa. En voi tietenkään sanoa syy ja seuraus -suhdetta varmaksi, mutta niin paljon olen kuullut vastaavia kokemuksia, että en enää usko kyseessä olevan sattumakaan.

Etenkään, kun sama juttu tapahtui selkeästi myös toisella kierroksella. Painoni on noussut hiljalleen synnytyksen jälkeen, ja nyt kaksi vuotta ja neljä kuukautta synnytyksen jälkeen imetän yhä. Vaikkakin kerran tai maksimissaan kaksi päivässä, mutta kroppanihan ei siitä välitä. Sen mukaan olen imettävä nainen, jonka on varauduttava ydinsotaan, katovuoteen ja maailmanloppuun keräämällä maidon valmistusaineita jokaiseen mahdolliseen osaan kropassa.

Kun painoa on ehtinyt kertyä hiljalleen yli kahden vuoden ajan, ei kai pitäisi olla yllättynyt vaa’an lukemista. En omista vaakaa, mutta kävin jouluna vanhempieni puntarilla: 81 kiloa. Se on enemmän kuin koskaan olen painanut. Edes viimeisilläni raskaana en yltänyt noihin lukemiin. Pituuteeni (179 cm) suhteutettuna se on painoindeksitaulukkoon heitettynä lievästi ylipainoisen puolella. Painoindeksit saisi hukuttaa kaalikeittoon, mutta kyllä se silti kauhistuttaa. Minä hoikka ihminen mukamas ylipainoinen!

Vaikka pitäisihän se tästä olosta olla selvä ilman puntareita ja taulukoita. Olo on huono, raihnainen. Normaalipainoni, se jossa koen oloni hyväksi sekä terveeksi ja jonka verran painoin ennen kumpaistakin raskautta, on noin 72 kiloa. Se ei ole laiha, vaan ihan tavallinen paino. Ja siihen on lähes kymmenen kiloa matkaa. Käsittämätöntä.

Enkä voi täysin syyttää emakoksi itsensä mieltävää kehoani, vaan matkaan on sattunut paljon kompastuskiviä. Toinen vauvavuosi valvotti vielä enemmän kuin ensimmäinen ja valvomista jatkui pidempään. Olen ollut ihan liian usein ja pitkään stressaantunut, uupunutkin. Keho on joutunut sinnitellä hälytystilassa monia kuukausia. Olen treenannut, vaikka ei ole tuntunut hyvältä. Ja sitten vastapainoksi olen vahingossa pitänyt yli puolenvuoden tauon aktiivisesta salikäynnistä, kun remontti ja kirja tuntuivat vievän kaiken ajan. Keittiöremontin aikana söin välillä toivottoman epäterveellisesti.

Vauvavuosikilot. Väsymyskilot. Imetyskilot. Remonttikilot. Stressikilot. Salitaukokilot. Kirjakilot. Vitutuskilot. Kiloille on monta nimeä, vaikka ne eivät rakkaita olekaan.

Ei, en aio laihduttaa vieläkään. Mutta toivon Balin-matkamme tuovan toivotun sysäyksen parempilaatuiseen elämään. On aikaa nukkua hyvin. Ruoka on tuoretta, edullista ja hyvää. Töitä on vain hyvinvointia edesauttava määrä. Lämpimässä ei tee mieli tuhteja aterioita. Ohjattu jooga on läsnä luontaisesti, eikä vaadi toppavaatteissa salille rämpimistä. Ja jos ennusmerkit paikkansa pitävät, viimeinen imetystaipaleenikin alkaa olla pian taputeltuna.

Ehkä hyvänolon lisäksi jossain vaiheessa reissua päälle sujahtavat mukavasti myös ne ostamani bikinit.
Jaa: