Takana on pian kolme kuutta Balia. Se tarkoittaa myös sitä, että en ole pian kolmeen kuukauteen syönyt leipää. Kauraa lukuun ottamatta myös muut viljatuotteet ovat jääneet lähes kokonaan pois vähän vahingossa alkaneet leivättömyyden ja viljattomuuden jäljiltä.
Myös toista elämäntapamuutosta on takana nyt jo useampi kuukausi. Lupasin itselleni viime vuoden lopussa lopettaa koneella ilta- ja yöaikaan kökkimisen, sillä toisin kuin vielä vaikka vuosi sitten, se ei ollut enää pakollista. Olin tajunnut, miten paljon negatiivisesti tietokone, sinivalo ja valvominen vaikuttivat hyvinvointiini, ja tahdoin takaisin hyvät yöunet ja virkeät aamut. Ne, joita ei ollut sitten ensimmäisen lapsen synnyttyä näkynyt, mutta joiden esteenä olivat enää vain vanhoihin kaavoihin luutunut vuorokausirytmini.

Miten elämäntapamuutosten kanssa menee? Kiitos kysymästä, oikein hyvin. Mutta myös takapakkeja on tullut. Australiassa huomasin, miten nopeasti oman hyvinvointinsa voi heittää ympäri tuosta noin vain.

Balilaisen kulttuurin jälkeen länsimaiseen yhteiskuntaan siirtyminen tuntui vetävän hyvinvoinniltani jalat alta ihan yllättäen. Viljattoman ja samaan aikaan vegetaarisen ruuan löytyminen ei enää ollutkaan niin helppoa. Söin tortilloja, jotka eivät olleetkaan tehty maissijauhosta, vaan vehnästä. Söin innoissani Vegemite-levitettä, kunnes tajusin, että hitto, siinäkin on tietenkin vehnää. Kun muut tahtoivat hakea Picnicin patonkgin, minä kuolasin tuttua ja herkullista patonkien tuoksua, mutta hain sitten itselleni yksinäni annoksen curryä viereisestä intialaisesta.

Ravintoloissa hävetti, kun jouduin pyytämään annoksiin niin isoja muutoksia, että niistä ei menun alkuperäistä annosta enää olisi tunnistanut. Onneksi pian löysimme puistojen grillit, jotka olivat vapaasti kaikkien käytössä, ja aloimme pääsääntöisesti kokata ruokamme itse piknikmeiningillä. Kaksi viikkoa Australiassa antoi kuitenkin esimakua siitä, mitä ravintoloissa asiointi saattaa kohdallani tulevaisuudessa olla Suomessakin. Onneksi kotikaupunkini on Helsinki, jossa en ole ihan pulassa.

Myös vuorokausirytmi heitti kuperkeikkaa niin että niskat olivat mennä nurin. Olimme Australiassa vain kaksi viikkoa, joten tahdoimme toki sinä aikana nähdä ja kokea maata koneella istumisen sijaan. Niinpä moni blogi- ja muista työhommista valahti viime vuosilta tutuille paikoilleen iltoihin ja alkuöihin. Muut nukkuivat ja minä nakutin konetta hämärässä hotellihuoneessa.

Kun on tottunut menemään unille noin kymmenen aikoihin, yli puolenyön valvominen alkaa tuntua jäsenissä ja päässä kuin krapulalta. Aamuisin en olisi jaksanut nousta, jouduin napsimaan särkylääkettä pään ja niskojen jomotukseen ja muutuin kiukuttelevaksi ämmäksi. Leukaperiini räjähtivät tutut rykelmät finnejä. Se oli epämiellyttävä kurkkaus ihan tuohon lähimenneisyyteen ja samalla hyvä muistutus siitä, että kohdallani yöt on tehty nukkumista varten ja aamut parasta aktiivisuutta varten.

Onneksi Balilla rytmi on taas kääntynyt ongelmitta vanhaan tuttuun. Teen töitä aamuisin, eli silloin kun olen virkeimmilläni ja luovimmillani. Teen hommia niin pitkään kuin tarvitsee, minkä jälkeen suljen koneen. Illat vietän sinivalon sijaan kirjan kanssa, ja uni tulee helposti viimeistään kymmeneltä. Australiassakin olisin voinut elää auringon rytmissä, mutta näemmä se ei ole kiinni edes siitä. Rytminsä voi saada vituralleen myös hehkuvan auringon keskellä. Sinänsä lohdullista tällaiselle pohjolan asukille. Ympärivuotinen valo ei ole välttämätön ratkaisu mielekkäämpään ja hyvinvoivempaan elämään.

Balilla on myös ollut helppo taas syödä, kuten vatsani parhaaksi katsoo. On suorastaan uskomatonta, miten nopeasti kaltaiseni leipämuija on päässyt irti leivänhimostaan. Skippaan jopa aamiaisen croisantit ilman surua, mikä on iso juttu se. Pullaa tai leivoksia ei edes tee mieli, mutta banaanilla täytettyjen lättyjen kohdalla vähän kaihertaa. En tosin edes tiedä, onko paikalliset lätyt tehty vaikkapa riisi- tai maissijauhoihin, pitäisikin kysyä.

Vatsani on voinut pääasiallisesti hyvin. Putkisto toimii hyvin, ja jo vain voi aikuinen nainen olla siitä joka päivä onnellinen – ja mikä parasta, monta kertaa päivässä. Ei enää ikinä takaisin siihen tukkoiseen, ahdistavaan ja raskaaseen oloon!

Täysin vehnättä en ole ollut. Juon olutta silloin tällöin, enkä kyttää tarkasti suurennuslasilla ruokatuotteiden raaka-aineluetteloita. Kunhan vilja ei ole mikään pääainesosista, voin katsoa sitä silloin tällöin läpi sormieni. En vain halua tehdä elämästä vaikeaa, ja onnekseni ihan vain radikaali vähentäminen on auttanut vatsavaivoihin. Kerran Ganccussa söin jopa pizzaa. Se oli syntisen ihana ilta rakkausruokani äärellä se, eikä onneksi aamu tuonut katumusta mukanaan, kuten Ubudin pizzahekumoinnin jälkeen.

Sisäisten fyysisten muutosten lisäksi myös ulkoisia fyysisiä muutoksia on tapahtunut. Ihoni voi paremmin kuin ehkä koskaan. En ole käyttänyt meikkiä kolmeen kuukauteen (mitä nyt satunnaisesti huulipunaa), mikä on iso juttu kaltaiselleni finnipärställe. Tai paremminkin ex-finnipärställe. Australian mätäpaiseräjähdystä lukuun ottamatta ihoni on ollut hehkeä ja kaunis. Ei tarvitse peitellä mitään kokeakseen olonsa kivaksi. En tiedä, mikä kaikki ihoni kuntoon on ollut vaikuttamassa, mutta ihan varmasti ainakin riittävä uni sekä se, että aineenvaihdunta toimii.

Parantunut aineenvaihdunta näkyy kasvojen ihon lisäksi ainakin bikinien täytteissä. Reissua varten ostamistani bikineistä on hävinnyt täytettä parin kuppikoon verran. Se on kätevää etenkin snorklatessa, kun bikinikupit ovat kuin äyskärit, joihin voi keräillä pikkukaloja. Muissa vaatteissa en eroa tunne, mutta kehoni sisällä kyllä. On parempi ja mukavampi olla. Vatsani tosin on edelleen pullea, mutta sellainen se nyt vain on. Ainakin nyt. Balilaiset kyselevät suoraan raskaudesta, joten olen joutunut torppaamaan monet tuntemattomien vauvautelut ihan viime aikoinakin.

Silloin tällöin vatsani edelleen paisuu siitä normaalista pulleasta olomuodostaan pinkeäksi ilmapalloksi, enkä oikein osaa paikallistaa syytä. Vaikka olisin syönyt mielestäni vatsaani kuunnellen, levännyt ja ollut muutenkin ihmisiksi, vatsa vain pamahtaa jättimäiseksi palloksi. Onneksi tilanne tasaantuu ihan vain nukkumalla kunnon yöunet.

Mielenkiinnolla odotan, miten paluu Suomeen vaikuttaa tähän kaikkeen. Tiedän nyt varautua siihen, että kompasteluja tulee ihan varmasti. Yksi koetinkivi on ainakin ruisleivän muotoinen. Mutta toisaalta useamman kuukauden leipävieroitushoito on ollut toimiva. Tiedän, että voin olla ilmankin. Ihan helposti. Ja kun tulokset ovat olleet niin selkeitä, ei ainakaan tällä hetkellä ole minkäänlaisia houkutuksia hukuttaa hyvinvointiani leipäläjän alle.

Ja se on ihan varma, että tietokoneen ja puhelimen kanssa en tahdo iltoja ja öitäni viettää.
Share: