Viininpunainen Timberlandin villakangastakki oli yksi ensimmäisiä vaatehankintoja, joita tein odottaessani esikoista. Tosi käytännöllinen hankinta vastasyntyneelle vauvalle, etenkin 3-4-vuotiaalle sopivassa koossa.

Kirpparilta löytynyt takki-ihanuus kertoo aika paljon ensimmäistä lastaan odottavan minun kuvitelmista vanhemmuudesta. Takkia ostaessani sivelin pyöristyvää vauvavatsaani ja näin haaveissani leppoisia talvipäiviä, jolloin kulkisimme lapseni kanssa käsikädessä niin kaupungilla kuin metsäpoluilla. Meillä olisi päällä mätsäävät villakangastakit ja jaloissa huopikkaat. Joisimme pakkasen punehduttamat posket hymyillen kaakaota, ja nenänpäähän jäisi söpösti täplä kermavaahtoa.

Haavekuviini ei ollut vielä päässyt hiipimään totuus, jossa kaakaota on nenänpään lisäksi rinnuksilla, housuilla ja lopulta myös minun vaatteissani. En ollut vielä kokenut sitä, miten lapsi onnistuu dippaamaan itsensä nenänpäätä myöten pihan ainoaan kuralammikkoon siinä viidessä sekunnissa, kun käyt viemässä biojätepussin roskakatokseen. Joka ikinen kerta. En ollut vielä hahmottanut, että Suomen neljästä vuodenajasta kolme ja puoli ovat sellaisia, että remuamista rakastavan lapsen vastapestyt vaatteet alkavat ensimmäisen ulkoilun jälkeen haista märälle ja likaiselle koiralle.

Ensimmäisen kokonaisen talvensa yksivuotias vietti kauniissa vingatehaalarissa, joka ei pitänyt vettä. Tosi kätevää ryömivän ja konttaavan lapsen kanssa Helsingin talvessa. Seuraavana vuonna eteiseen alkoi ilmestyä käytännöllisyys. Villapöksyt olivat kätevät haalarin alla, mutta päälle vedettiin gore-texiä. Perintöhuopikkaat hautautuivat eteiskaapin perälle, kun vedenpitävät popot olivat järkevämmät. Rumemmat ja muovisemmat, mutta järkevämmät.

Kun ostamani villakangastakki vihdoin oli sopiva, se taisi olla päällä lopulta vain viitisen kertaa. Sen lisäksi, että se oli päiväkoti-ikäiselle epäkäytännöllinen, lapsella alkoi olla vahva mielipide vaatemaustaan. Siihen klassinen villakangastakki oli aivan liian hillitty.

Vaikka laitan nopeasti kiertoon lasten tarpeettomaksi jääneet vaatteet ja tavarat, Timberlandin villakangastakki on jostain syystä roikkunut mukana vielä toisenkin lapsen synnyttyä. Luulin, että viimeistään kahden lapsen mutsina olisin luopunut kaikista haavekuvistani, joissa lapset pukeutuvat kuin Astrid Lindgrenin satukirjoissa. Ei vain yksinkertaisesti riitä jaksaminen ja energia. Mutta sieltä se villakangastakki löytyi, naulakosta kuravaatteiden ja vedenpitävien haalarien sekä toppahousujen välistä. Haaveita pitää näemmä olla, vaikka pikkulapsiperheen eteisnaulakkoon piilotettuna.

Totta puhuen vanhemmuuteni haavekuvatakki tuskin olisi päätynyt päälle nytkään, ellei lapsen talvihaalaria olisi ollut ihan pakko pestä. Olemme ison osan talvesta tropiikissa, joten tavallisen kahden talvivaatesetin sijaan päätimme pärjätä tämän talven vain yhdellä talvivaatekerralla per lapsi. Sietokykyni likaisia vaatteita kohtaan on ollut koetuksella, kun pesuja on ollut pakko säännöstellä.

Kiitos haalaripyykkipäivän, nyt takki pääsi käyttöön. Ja onhan se nyt maailman suloisin. Takki ja poika sen sisällä. Talletan nämä kuvat vanhemmuuteni haavelaatikkoon, sinne niiden mielikuvien viereen, jossa lapseni eivät koskaan kulje nenät niistämättä ja joissa minä pidän huolen, että heillä on aina puhtaat vaatteet. Sen jälkeen siirrytään taas vaatteisiin, jotka on nopea pukea päälle, joista suurimmat liat (ja räät) saa pyyhittyä ja joiden väri on mahdollisimman lähellä mudan ja lian ominaisväriä.