Puhelin, tietokone ja netti olivat suljettuina melkein kolme vuorokautta. Sinä aikana ehtii tehdä paljon ja olla tekemättä mitään. On nukuttu päiväunia, istuttu muiden kattamiin pöytiin ja kuunneltu sateenropinaa pimenevässä illassa. On luettu läjä vanhoja Kotiliesiä sekä Kotivinkkejä takkatulen loimussa ja neulottu kunnes kädet ovat ihan krampissa. Olen myös ehtinyt miettiä joulusatua ja sen taian voimakkuutta.

Lapset tahtovat uskoa joulupukkiin, vaikka en ole koskaan kertonut heille tarinaa totuutena. En tahdo viedä heiltä joulupukkitarinan maagisuutta, mutta olen yrittänyt kiemurrella pois tilanteesta, jossa sepittäisin jotain partaisesta vanhasta ukosta, joka tuo kilteille lapsille lahjoja ja pari sukupolvea vanhemman legendan mukaan antaa tuhmille lapsille piiskaa.

Sepityksessä ei ole mielestäni sinänsä mitään väärää – itsekin olen lapsuudessani kokenut joulutaian täytenä totuutena kerrottuna – mutta se ei vain sovi omaan vanhemmuuteeni. Tiedän olevani välillä vähän liiankin rehellinen kasvatuksessani, mutta kerron lapsille mieluummin (lapsentasoisesti) totuuksia sen sijaan, että kertoisin siloteltuja tarinoita vaikkapa kuolemasta, uskonnoista, synnytyksistä, eroista, maapallon tilasta, sodista tai ruuan alkuperästä.

Toisin kuin nuo mainitsemani asiat, joulupukki on hyvätahtoinen tarina, mutta jostain syystä se menee itselläni samaan settiin kokonaisvaltaisempien aiheiden kanssa. Tahdon heidän tietävän totuuden ja luovan päätelmänsä asiasta sen mukaan. En tahdo heidän luulevan, että joku setä tuo heille lahjoja mielinmäärin. Henkilökohtaisesti minua myös ärsyttää joulupukkitarinan kiltteyden korostus. Hyväkäytöksinen, muut huomioonottava ja positiivisuutta ympärilleen loistava persoona voi olla, vaikka ei olisi kiltti.

Älkää pitäkö minua ihan mälsänä. Sen verran annan siimaa minäkin, että joulupukki tuo aattona yhden lahjan. Se hartaasti toivottu lahja paljastuu paketista, jonka punanuttuinen partasuu käy tuomassa jouluaattona. Lapset ovat riemuissaan – se satumainen tyyppi tosiaan tuli käymään mummilassa! Ja miten se osasikin tuoda juuri oikeankokoisen Elsa-mekon ja Ryhmä Haun Vainu-koiran autoineen! Minä en anna vastauksia, mutta lapsilla on ne valmiina.

Kuusen alta jaettavat paketit ovat sitten joulupukin sijaan lähimmäisiltä, jotta lapset voivat kiittää lahjojen antajia ja kokea lahjojen antamisen riemun myös itse. Olemme yhdessä kokanneet joulunameja, etsineet kaupoista juuri sitä tiettyä retkeilykirjaa ja paketoineet kauniita hunajapurkkeja kääreisiin. Ensi vuonna toivottavasti ehditään taas yhdessä lasten kanssa hankkia lahjoja niille perheille, joilla ei ole varaa paketin pakettiin.

Joulupukista kerron totuuden ja tarinan joulupukin takana, mutta annan mielikuvitukselle tilaa. Lapsen mielikuvitus ja tahto uskoa on niin voimakas, että se lähtee lentoon pelkistä sadustakin. He kuulevat kavereiltaan lisää juonenkäänteitä tarinaan ja kyselevät, kurkkiiko ikkunan takana tosiaan tonttuja. Minä sanon, että näin satu tosiaan kertoo, mutta en oikein itse tiedä, onko asia todella näin. Sillä vaikka minä en usko, mistäs minä totuutta tietäisin. Kysyn lapsilta, mitä mieltä he ovat. Jokainen esittämäni kysymys saa lasten mielikuvituksen laukkaamaan yhä kovemmin. Minun sijaan he alkavat itse kertoa joulutarinaa.

Lapsen silmissä pihamaan oravanjäljet muuttuvat tonttujen askeliksi. Joulupukille kirjoitettu kirje on hävinnyt, vaikka minä tai mies ei olla oltu edes tietoisia kirjeestä tai sen piilopaikasta. Tontut käyvät piilottamassa yllätyksiä tekemääni joulukalenteriin, vaikka olen selkeästi kertonut, että minä ne olen sinne laittanut. Lapset kysyvät, olenko ihan varma, että tontut eivät öisin käy rapistelemassa joulukalenterieden pusseihin yllätyksiä, enkä minä tietenkään voi olla ihan täysin varma. Ehkä aikuinen kyynisyyteni on vain saanut unohtamaan joulutarinan taianomaisen totuuden. Ehkä joulupukkisatu tosiaankin jouluisin herää henkiin.

Jaa: