Esikoisen vauva-aikaan suhtauduin parvekevaunuihin jääräpäisesti. Meillehän ei sellaisia rumiluksia ja parvekkeen tukkivia härpäkkeitä tulisi! Siinähän sitten kuljin pitkin kyliä aina päiväuniaikaan, kun sisälle nukkumatti ei tietään löytänyt. Tällä kertaa ajattelin päästää itseni helpommalla.

Halusin parvekevaunujen olevan ehdottomasti sellaiset, joita jaksan katsella olohuoneen ikkunasta koko niiden käyttöajan. Koska olen haaveillut vintagekiesien ostamisesta ihan normaalikäyttöön, päätin hankkia sellaiset parvekevaunuiksi. Kun lykkimispinta-alaa on muutama metri, mahdollisesti epäkäytännöllinen vaunutekniikka ei haittaisi yhtään.

Onneksemme saimme ystäväperheeltä lainaan heidän vanhat Suomessa valmistetut Jovin vaunut. Tiedän, että kiintyisin tällaisiin niin paljon, että jälleenmyyntihetkellä pitäisi tirauttaa pari kyyneltä. Nyt on hyvä tietää koko ajan, että vaunut ovat vain lainassa. Vaunujen tarkkaa valmistusvuotta en tiedä, olisivatko peräti värityksensä puolesta 70-luvulta? No päheät ne ovat joka tapauksessa ja kuin luotu kaveriksi siirtolapuutarhahenkisen parvekkeemme kanssa.

Vaunujen sisään sopii täydellisesti kesällä kirpputorilta ostamani vakosamettinen ja viininpunainen kantokoppa. Sen pitäisi sopia myös kaupunkivaunujemme koppaan, jahka ne vain ensin saadaan kotiin. Näin voin pakata vauvan kantokoppaan jo sisällä ja kantaa hänet kopassa alakertaan tai parvekkeelle – tai alakerran ja parvekkeen väliä. Pikkusiskoni sininen äitiyspakkausmakuupussi pääsee taas lämmittämään yhtä uutta suvun jäsentä.

Nyt sitten vain pidetään peukkuja, että toisin kuin esikoinen, kuopus suostuisi ottamaan vaunut edes vaihtoehtona kantorepun ja -liinan rinnalle.
Jaa: