Olin hiljan matkalla työtapaamiseen ja kävelin kotikaupunginosamme leikkipuiston ohitse. Sen samaisen puiston, jossa olen viettänyt lasten kanssa monet kesäisen kivat illat ja loskaisen väsyneet päivät. Puistoon oli nyt kokoontunut samanlainen jengi kuin aina aamupäivisin.

Juuri ryömimään oppineet vauvat söivät innokkaana hiekkaa ja taaperot juoksentelivat taapertaen ympyrää kuin pienet pingviinit. Jokunen vauva nukkui vaunuissa. Vanhemmat antoivat vauhtia vauvakeinuissa istuville naperoilleen ja istuskelivat hajamielisen näköisinä penkeillä. Tuo aika on puistossa perhevapailla olevien vanhempien slotti.

Tajusin, että tuo niin tuttu maisema pieruleggareineen ja sotkunutturoineen on itselleni menneisyyttä. Teki mieli ottaa muutama iloloikka siinä puistoiluun ihan liian epäkäytännöllisessä villakangastakissa. Siinä hetkessä ymmärsin kirkkaasti, miten onnellinen olen, että pikkulapsiaika on ohi. Kuopuksemme on toki vasta kaksivuotias, mutta nuo puklulta, kasvissosekeitolta ja märältä hiekalta haisevat arki-aamupäivät ovat historiaa.

Minulla on hentoinen aavistus siitä, että elän tällä hetkellä oman vanhemmuuteni parasta aikaa. Siitä huolimatta, että edelleen pää on räjähtää välillä atomeiksi, kärsin kroonisesta riittämättömyyden tunteesta ja metatyölistat tunkevat uniin. Luulen, että elämä kaksivuotiaan ja piirun verran viisivuotiaan kanssa on se aikakausi, jota tulen sitten joskus haikeana kaipailemaan. Vauva-ajoissa on puolensa, mutta voi totta vie, kyllä vain tämä aika sopii minun pirtaani paljon paremmin.

Molemmat lapset ovat nyt päiväkodissa, ja rakastan tätä elämän tavallisuutta juuri nyt. Teen työni rauhassa päivisin, vapaa-ajan vietän pääasiassa perheeni kanssa ja öisin nukun melkeinpä täysin keskeytyksettä. Hoitovapaan ja töiden tekemisen yhdistäminen oli pitkässä juoksussa sairaalloisen kuluttavaa. Tajusin sen taas nyt, kun olin kuluneen viikon lasten kanssa keittiöremonttievakossa. Koska päiväkotia ei ollut apuna ja työhommissa normimeiningin lisäksi yksi iso deadline, työt valuivat pahasti yön puolelle. Vajaassa viikossa viiden-kuuden tunnin yöunet tekivät minusta räjähdysherkän ja kiroilevan negatiivisuuspussin. Ja mä elin noin – ja mun perhe joutui elämään mun kanssa noin – monta kuukautta!

Kaksivuotias nukkuu jo yönsä, mitä nyt voisi aloittaa aamunsa vähän kuutta myöhemmin. Kaksivuotias on myös niin huippuseuraa, että alan ymmärtää, miten olin jo uudelleen raskaana, kun esikoinen oli saman ikäinen kuin kuopus nyt. Elämä kaksivuotiaan mutsina on ihanaa. Lapsi ahnehtii maailmaa ja mahtavaa saada olla sitä opettamassa hänelle. Vaikka imetys on yhä mukana kuvioissa, kaikki imetyshiessä marinoidut tissiluukulliset vaatteet on voinut laittaa kiertoon. Lapsi kokee kaikki ilot vahvana, ja puheenkehitys tuo suhteeseemme uudenlaista syvyyttä. Hän kokeilee itsenäistymistä, mutta on silti meidän pieni vauva, jolle yhä olemme lähes koko maailmankaikkeus. Hän suukottaa paljon ja antaa pyyteettömästi rakkauttaan.

Pikkulapsiaika on häviämässä kodistamme. Nurkissa ei enää loju härveleitä sitteristä lelukaareen ja pinnasängystä erilaisiin kantoliinoihin. Loputkin kestovaipat saisi naputella myyntiin, ja juuri mietin, että rattaitakin käytetään enää ani harvoin. Kaksivuotias tahtoo jääräpäisesti kävellä, vaikka ei ihan hahmotakaan jaksamisensa rajoja. Rattaat ovat itselleni sellainen pikkulapsiajan temppeli, että kun ne on laitettu eteenpäin, me ollaan virallisesti niitä: isompien lasten vanhempia.

Muistan, miten esikoisen vauvavuonna en edes voinut kuvitella, minkälaista on olla viisivuotiaan äiti. Katselin vanhempien lasten äitejä ja isiä samalla tavalla kuin ala-asteikäinen katselee ylä-asteikäisiä. Nuo ovat jo niin kokeneita, isoja, cooleja ja sinut itsensä kanssa. Ja yhtäkkiä minä olen niitä maagisia isompien lasten vanhempia. Kuten yläasteaikoinakin tuli huomattua, totaalisen pihalla sitä on edelleen melkein kaikesta, mutta vanhemmuuden yläaste on kyllä hitokseen mukavampaa aikaa kuin se varsinainen yläaste muinoin. Lapset ovat samaan aikaan vielä niin pieniä ja jo niin isoja.

Vaikka en minä voi vieläkään käsittää, että tuo pian viisivuotias maailmanvalloittaja on tosiaan minusta lähtöisin. Hän haastaa vanhempiaan kyseenalaistamalla asioita, joita emme ole aikaisemmin tullut miettineeksi. Täpinöiväksi ja räjähteleväksi tyypiksi hän havainnoi hämmästyttävän tarkkasilmäisesti asioita ja kantaa välillä turhankin kovasti huolta lähipiirinsä ja koko maailman hyvinvoinnista. Hänen kanssaan on mahtava jutella ja tehdä asioita siksi että hän on tyttäreni, mutta myös koska hän on ihmisenä upea. Huomaan, miten olemme nytkähtäneet ensimmäisen sentin kohti tasavertaistumista, vaikka samalla hän on se pieni rakas, joka hakee sylistäni lohtua, turvaa ja rakkautta.

Sisarusten välinen suhde on kehittynyt sellaiseksi, että se kuopuksen vauvavuonna kahlattu epätoivosuo tuntuu melkein tämän kaiken arvoiselta koettelemukselta. Ihan jäätävän hirveää se oli, mutta jos sen lopputulemana on toisiinsa näin vahvasti hitsautunut sisko-veli -kaksikko, kai se vain oli kestettävä. He tappelevat ja kinastelevat, mutta myös pitävät toistensa puolia ja ovat oma tiiminsä meidän neljän tiimin sisällä. He leikkivät keskenään niin että muu maailma unohtuu ja kikattelevat jutuille, jotka vain he kaksi ymmärtävät.

Luultavasti 20 vuoden päästä mieleni on jo ehtinyt vuosien aikaisissa suursiivouksessa heittää ulos muistoista kaksivuotiaan älyttömistä asioista kumpuavat itkut ja porut. Kaksivuotias uhmaa niin että tasaisesta luonteestaan huolimatta hän välillä yltää fiiliksensä kipunoivaksi raivoksi asti. Ja kun kaksivuotias kokee pettymyksen, sen käsittelyharjoituksia seuratessa on välillä lähipiirillä hermoissa pitelemistä.

Samoissa mielen suursiivouksissa ulos paiskotaan varmasti ajan myötä myös viisivuotiaan teinidiivan kootut naljailut ja raivot. Viisivuotias on jo niin ovela, että hän osaa yhdistää kiukkuihinsa sekä teinimäistä draamaa että ihan suoranaista harkittua vittuilua. Hän osaa sivaltaa äitinsä herkkiin kohtiin niin että parissa sekunnissa meillä on kuin kahden teinin taistelutanner. Olen sanonut sen monta kertaa ennenkin, mutta niin se vain on: esikoiseni on suurin opettajani, eikä tosiaankaan päästä minua helppolla läpi järjestämistään oppitunneista.

Sillä kaikesta huolimatta ja kaikista niistä pikkuärsyttävyyksistä johtuen just näin on hyvä. Elän vanhemmuudessani sitä ihanaa aikaa, kun saan parhaat palat sekä pienen lapsen että isomman lapsen äitiydestä. Ja vaikka en tulevasta tiedäkään, olen aika varma suunnan nousujohteisuudesta tästä edespäinkin.

Jaa: