Luin ja kuuntelin pitkästä aikaa kirjoja vanhemmuudesta. Esikoisen odotusaikana ja vauvavuotena ahmin kyltymättömään tiedon- ja vertaistuenkaipuuseeni kaiken mahdollisen käsiin samaani materiaalin vanhemmuudesta, imetyksestä, kasvatuksesta, synnytyksestä ja lapsiperhearjesta. Hotkin menemään yks kerrallaan kaikki Herttoniemen kirjastosta löytämäni aihepiirin kirjat, tilasin jok’ikisen teemaan liittyvät lehden ja oman blogini kautta aloin löytää muita perhe-elämää käsitteleviä blogeja.

Sitten tuli stoppi. Kaikki muu alkoi kiinnostaa enemmän kuin varhaisen vuorovaikutuksen huippuunsa hiotut nyanssit ja toimivimman kestovaippaimusetin rakentaminen. Haluan oppia lisää ja kehittyä ihmisenä – myös vanhempana – mutta yltäkylläisen vanhemmuuskirjallisuuden ahmimisen jälkeen tarvitsin taukoa. Mutta nyt useamman vuoden breikin jälkeen tartuin taas tuoreisiin perheteemaisiin kirjoihin, joista fyysiset niteet olen saanut arvostelukappaleina. Kirjakolmikkoa yhdistää siis vanhemmuus ja että olo on välillä enemmän tai vähemmän kukkuu. Muuten kirjat ovatkin ihan erilaiset.

Jani Toivolan Kirja tytölleni (WSOY 2018) on tarina yhden perheen elämästä, ja kuten kirjan nimi sanookin, oikeastaan Jani on kirjoittanut kirjan tyttärelleen Ailille. Janin tie vanhemmaksi on erilainen kuin yleensä, sillä vuosia sielua ja sydäntä polttanut vauvakuume ja toive vanhemmuudesta ei ole homoseksuaalille miehelle yksinkertainen haave toivottavaksi saati toteutettavaksi. Lopulta Janista tuli isä yksin.

Kirja ei kuitenkaan ole homon yh-isän tarina, vaan omakohtainen kertomus vanhemmuudesta. Kirjan edetessä on mielenkiintoista ymmärtää yhä selkeämmin, miten samanlaisia erilaisetkin perhekokoonpanot lopulta ovat. Jokainen tarina on tietenkin omanlaisensa, mutta silti ilot ja onnet, murheet ja surut ovat yllättävän samanlaisia. Itseäni kosketti etenkin Janin uupuminen, kun hän olisi halunnut antaa kaikkensa elämän jokaisella osa-alueella; niin duunissa kuin vanhempana, ystävänä ja yhteiskunnan jäsenenä. Janin tarina antaa rohkeutta muillekin olla vanhempi omalla tavallaan.

Jani oli muuten hiljan vieraana myös kaimani Hannen Valeäidin nauhoitukset -podcastissa, ja myöhemmin keväällä Jania tullaan kuulemaan myös minun ja Satun Unelmaduunarit-podcastissa.

Eve Hietamiehen Hammaskeiju-romaani (Otava 2017) on jatkoa Yösyöttö- ja Tarhapäivä-kirjasta tutun parivaljakon – Antti ja Paavo Pasasen – tarinalle. Tämä toimi erityishyvin äänikirjana, ja Antti Virmavirta on kympin valinta lukijaksi.

Luin romaanisarjan ensimmäiset kaksi kirjaa esikoisen yöimetysten aikaan, ja on jännä huomata, miten kirjat ja ylipäätään kulttuuri tosiaan tulkitaan omien kokemusten ja elämäntilanteiden mukaan. Kun kävin katsomassa Yösyötöstä tehdyn elokuvan, hämmästyin, miten paljon nauroin. Sama juttu nyt Hammaskeijun kanssa. Kuljin kylillä kuulokkeet korvillani ja hekotin itsekseni niin että vastaantulijat pohtivat, olisiko syytä vaihtaa toiselle puolelle tietä. Vauvavuoden keskellä olin kai liian väsynyt saadakseni huumorista kiinni, ja tartuin silloin enemmänkin Hietamiehen fiktion tarjoamaan ronskiin vertaistukeen.

Hammaskeijussa taapero-Paavo on kasvanut ekaluokkalaiseksi, joten ihan kuin aikaisempienkin kirjojen kohdalla, tarina osuu melko yksiin oman elämäntilanteeni kanssa juuri tällä hetkellä. Kirjan sivuilla on tuttuja haasteita ja kommelluksia, mutta myös vilahduksia tulevasta koulumaailmasta, jossa tulen minäkin varmasti olemaan vanhempana taas ihan yhtä pihalla kuin olin lapsen päiväkodin aloituksen kanssa muinoin.

Vaikka kirja on selkeästi viihdettä ja välillä Antti-isä tuntuu liian äijäkarikatyyriksi maalatulta, kirjaan on nivottu taitavasti myös yhteiskunnallista kritiikkiä, vanhemmuuden kipeitä ja vaiettuja aiheita, kurkistus suomalaisen pärjäämiskulttuurin kääntöpuolelle sekä arkisen ihana rakkaustarina.

Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut -kirja (Minerva 2018) on Mutsie-blogin kirjoittajan rehellinen esikoisteos omasta äitiydestään. Kirjan sivuilla seurataan Naakan polkua äidiksi vauvahaaveista odotukseen ja synnytyksestä taaperoikään. Matkan aikana sukelletaan eteerisen äitiyden pinnan alle, jossa värit tummenevat, elämä vetää syvemmälle pimeään ja henkeä ahdistaa.

Tämä on juuri niitä kirjoja, joita en olisi vielä tovi sitten jaksanut lukea yhtään. Mieleni olisi huutanut, että nämä huuruiset mutsijutut on niin nähty – kohti uutta ja äkkiä! Ehkä siksi nytkin lukeminen välillä puudutti. Miten paljon joku voi ja jaksaa jauhaa omasta äitiydestään ja navastaan? Ja sitten muistin, että ihan hitosti. Esimerkiksi yhden Lähiömutsi-blogin verran.

Naakka maalaa kirjan sivuillaan sen, miten hulluksi, ihan oikeasti hulluksi, äitiys voi naisen tehdä. Se oli niin rankkaa ja sekopäistä luettavaa, että välillä mumisin puoliääneen, että voi nyt herranjumala mitä sekoilua voi yksi äidiksi kasvu saada aikaan. Ja sitten taas muistin, että ihan yhtä sekaisin minäkin olen ollut. Omalla tavallani ihan hiton pimahtanut. Väsynyt, uupunut, rikki. Se on jännä, miten ne ajat niin helposti unohtaa. Näinkö helposti minäkin voisin lipsahtaa ihmiseksi, joka puhisisi että kyllä nämä nykyvanhemmat kaikesta saavat ongelmat aikaiseksi.

Onneksi on tämä blogi, johon on tullut kirjattua ylös tunnelmia silloinkin, kun olisi voinut vetää vaaleanpunaisen esiripun eteen. Mieli ja aika kun ovat siitä jänniä, että muistot kultaantuvat, jos niitä säilöö vain mielessään.

Vaikka nyt Hullu kuin äidiksi tullut -kirja tuntui paikoin puuduttavalta ja kummalliselta kaiulta jostain menneestä, juuri tämän kirjan minä olisin tarvinnut silloin, kun elämänmuutos äidiksi oli laittaa nupin sekaisin. Ja niinä vauvavuosien päivinä, kuukausina, kun väsyneenä samaan aikaan tunsin sekä vihaa ja rakkautta voimakkaammin ja polttavammin kuin koskaan olisin voinut uskoa, että voin tuntea. Olisin tiennyt, että en ole yksin; en ole ainut, joka tuntee näin.