Juuri ryömimään oppineet vauvat söivät innokkaana hiekkaa ja taaperot juoksentelivat taapertaen ympyrää kuin pienet pingviinit. Jokunen vauva nukkui vaunuissa. Vanhemmat antoivat vauhtia vauvakeinuissa istuville naperoilleen ja istuskelivat hajamielisen näköisinä penkeillä. Tuo aika on puistossa perhevapailla olevien vanhempien slotti.
Tajusin, että tuo niin tuttu maisema pieruleggareineen ja sotkunutturoineen on itselleni menneisyyttä. Teki mieli ottaa muutama iloloikka siinä puistoiluun ihan liian epäkäytännöllisessä villakangastakissa. Siinä hetkessä ymmärsin kirkkaasti, miten onnellinen olen, että pikkulapsiaika on ohi. Kuopuksemme on toki vasta kaksivuotias, mutta nuo puklulta, kasvissosekeitolta ja märältä hiekalta haisevat arki-aamupäivät ovat historiaa.
Minulla on hentoinen aavistus siitä, että elän tällä hetkellä oman vanhemmuuteni parasta aikaa. Siitä huolimatta, että edelleen pää on räjähtää välillä atomeiksi, kärsin kroonisesta riittämättömyyden tunteesta ja metatyölistat tunkevat uniin. Luulen, että elämä kaksivuotiaan ja piirun verran viisivuotiaan kanssa on se aikakausi, jota tulen sitten joskus haikeana kaipailemaan. Vauva-ajoissa on puolensa, mutta voi totta vie, kyllä vain tämä aika sopii minun pirtaani paljon paremmin.
Molemmat lapset ovat nyt päiväkodissa, ja rakastan tätä elämän tavallisuutta juuri nyt. Teen työni rauhassa päivisin, vapaa-ajan vietän pääasiassa perheeni kanssa ja öisin nukun melkeinpä täysin keskeytyksettä. Hoitovapaan ja töiden tekemisen yhdistäminen oli pitkässä juoksussa sairaalloisen kuluttavaa. Tajusin sen taas nyt, kun olin kuluneen viikon lasten kanssa keittiöremonttievakossa. Koska päiväkotia ei ollut apuna ja työhommissa normimeiningin lisäksi yksi iso deadline, työt valuivat pahasti yön puolelle. Vajaassa viikossa viiden-kuuden tunnin yöunet tekivät minusta räjähdysherkän ja kiroilevan negatiivisuuspussin. Ja mä elin noin – ja mun perhe joutui elämään mun kanssa noin – monta kuukautta!
Kaksivuotias nukkuu jo yönsä, mitä nyt voisi aloittaa aamunsa vähän kuutta myöhemmin. Kaksivuotias on myös niin huippuseuraa, että alan ymmärtää, miten olin jo uudelleen raskaana, kun esikoinen oli saman ikäinen kuin kuopus nyt. Elämä kaksivuotiaan mutsina on ihanaa. Lapsi ahnehtii maailmaa ja mahtavaa saada olla sitä opettamassa hänelle. Vaikka imetys on yhä mukana kuvioissa, kaikki imetyshiessä marinoidut tissiluukulliset vaatteet on voinut laittaa kiertoon. Lapsi kokee kaikki ilot vahvana, ja puheenkehitys tuo suhteeseemme uudenlaista syvyyttä. Hän kokeilee itsenäistymistä, mutta on silti meidän pieni vauva, jolle yhä olemme lähes koko maailmankaikkeus. Hän suukottaa paljon ja antaa pyyteettömästi rakkauttaan.
Pikkulapsiaika on häviämässä kodistamme. Nurkissa ei enää loju härveleitä sitteristä lelukaareen ja pinnasängystä erilaisiin kantoliinoihin. Loputkin kestovaipat saisi naputella myyntiin, ja juuri mietin, että rattaitakin käytetään enää ani harvoin. Kaksivuotias tahtoo jääräpäisesti kävellä, vaikka ei ihan hahmotakaan jaksamisensa rajoja. Rattaat ovat itselleni sellainen pikkulapsiajan temppeli, että kun ne on laitettu eteenpäin, me ollaan virallisesti niitä: isompien lasten vanhempia.
Muistan, miten esikoisen vauvavuonna en edes voinut kuvitella, minkälaista on olla viisivuotiaan äiti. Katselin vanhempien lasten äitejä ja isiä samalla tavalla kuin ala-asteikäinen katselee ylä-asteikäisiä. Nuo ovat jo niin kokeneita, isoja, cooleja ja sinut itsensä kanssa. Ja yhtäkkiä minä olen niitä maagisia isompien lasten vanhempia. Kuten yläasteaikoinakin tuli huomattua, totaalisen pihalla sitä on edelleen melkein kaikesta, mutta vanhemmuuden yläaste on kyllä hitokseen mukavampaa aikaa kuin se varsinainen yläaste muinoin. Lapset ovat samaan aikaan vielä niin pieniä ja jo niin isoja.
Vaikka en minä voi vieläkään käsittää, että tuo pian viisivuotias maailmanvalloittaja on tosiaan minusta lähtöisin. Hän haastaa vanhempiaan kyseenalaistamalla asioita, joita emme ole aikaisemmin tullut miettineeksi. Täpinöiväksi ja räjähteleväksi tyypiksi hän havainnoi hämmästyttävän tarkkasilmäisesti asioita ja kantaa välillä turhankin kovasti huolta lähipiirinsä ja koko maailman hyvinvoinnista. Hänen kanssaan on mahtava jutella ja tehdä asioita siksi että hän on tyttäreni, mutta myös koska hän on ihmisenä upea. Huomaan, miten olemme nytkähtäneet ensimmäisen sentin kohti tasavertaistumista, vaikka samalla hän on se pieni rakas, joka hakee sylistäni lohtua, turvaa ja rakkautta.
Sisarusten välinen suhde on kehittynyt sellaiseksi, että se kuopuksen vauvavuonna kahlattu epätoivosuo tuntuu melkein tämän kaiken arvoiselta koettelemukselta. Ihan jäätävän hirveää se oli, mutta jos sen lopputulemana on toisiinsa näin vahvasti hitsautunut sisko-veli -kaksikko, kai se vain oli kestettävä. He tappelevat ja kinastelevat, mutta myös pitävät toistensa puolia ja ovat oma tiiminsä meidän neljän tiimin sisällä. He leikkivät keskenään niin että muu maailma unohtuu ja kikattelevat jutuille, jotka vain he kaksi ymmärtävät.
Luultavasti 20 vuoden päästä mieleni on jo ehtinyt vuosien aikaisissa suursiivouksessa heittää ulos muistoista kaksivuotiaan älyttömistä asioista kumpuavat itkut ja porut. Kaksivuotias uhmaa niin että tasaisesta luonteestaan huolimatta hän välillä yltää fiiliksensä kipunoivaksi raivoksi asti. Ja kun kaksivuotias kokee pettymyksen, sen käsittelyharjoituksia seuratessa on välillä lähipiirillä hermoissa pitelemistä.
Samoissa mielen suursiivouksissa ulos paiskotaan varmasti ajan myötä myös viisivuotiaan teinidiivan kootut naljailut ja raivot. Viisivuotias on jo niin ovela, että hän osaa yhdistää kiukkuihinsa sekä teinimäistä draamaa että ihan suoranaista harkittua vittuilua. Hän osaa sivaltaa äitinsä herkkiin kohtiin niin että parissa sekunnissa meillä on kuin kahden teinin taistelutanner. Olen sanonut sen monta kertaa ennenkin, mutta niin se vain on: esikoiseni on suurin opettajani, eikä tosiaankaan päästä minua helppolla läpi järjestämistään oppitunneista.
Sillä kaikesta huolimatta ja kaikista niistä pikkuärsyttävyyksistä johtuen just näin on hyvä. Elän vanhemmuudessani sitä ihanaa aikaa, kun saan parhaat palat sekä pienen lapsen että isomman lapsen äitiydestä. Ja vaikka en tulevasta tiedäkään, olen aika varma suunnan nousujohteisuudesta tästä edespäinkin.
Olipa loistavasti kirjoitettu. Onnea vauvaelämästä selvinneille! Älyttömän siistiä, että imetät yhä, vau <3
Teininä fanitin rokkikukkobändejä. Yhdeltäkin festarikeikalta usutin turvamiestä ojentamaan kitaristin nakkaaman tupakanjämän minulle ja säilytin sitä korurasiassa vuosia.
Niin öhh, jotenkin samaan tapaan tuli fanityttötunne, että kääk, minäkin haluan käyttää jotain perheenne käytössä olleita kestoja! Meidän likka on jo 1v7kk ja juuri muutama luottovaippa on sanonut sopimuksensa lopullisesti irti. Jokunen M(L)-vaippaosto teiltä olisi ihan <3 <3 Kerrohan, kun johonkin panet ne myyntiin! Nappaan heti ekana jonkin ihanan!
Kivaa viikonloppua! Odotan jo into pinkeänä keittiöuutisia. Tulevan avio(!!!)mieheni ja minun haavekotiin tulee myös sellaiset fiftaria tismalleen mukailevat keittiönkaapistot. Keltaisena? Vekkulina sinisenä? Vai juuri symppiksenä sinivihreänä kuten teillä? Ooooooi!
Mulla on 5v 3kk poika ja 2v 3kk tyttö (ja senpä takia varmaan blogiasi olenkin seurannut :D) ja olen NIIIIN samaa mieltä kanssasi! JUURI NYT on mahtavaa aikaa! Pienempi puhuu ”sujuvasti” ja alkaa olla niin hauska persoona ja isompi taas on – no jo niin iso ja ihana ja mahtava. Yöt sujuu pääsääntöisesti ja viihdyn jopa yksin lasten kanssa puistossa/pihalla pidemmänkin tovin, koska se ei ole enää niin supertylsää – noiden kanssa saa jo hauskat kuviot aikaiseksi. Ihanaa saada päivällä tehdä työt rauhassa, kun ovat tosiaan päiväkodissa – teen nelipäiväistä viikkoa ja kyllä, kolmen päivän vapaan jälkeen odotan tiistaita myös, mutta samoin perjantai-iltapäivän ja kolmen perhepäivän koittaessa on superhyvä fiilis. 🙂
Jostain kuulin kun joku sanoi että joka perheessä pitäisi aina olla yksi kaksivuotias. Toki jos alkaa ajatella käytännössä niin kamalaahan se olisi, mutta ymmärrän hyvin mitä sillä tarkoitetaan. Vaikka oma kaksivuotias on vielä sanaton niin pystytään käymään tosi mielenkiintoisia keskusteluja. En aina itsekään voi jälkikäteen sanoa mistä tiedän mitä lapsi halusi sanoa, mutta jotenkin vaan tiedän. Silti minä vielä haluaisin olla raskaana, hoitaa ihan pientä ja kokea sen kaiken uudestaan. Minulle raskaus oli niin ihanaa jännityksen ja odotuksen aikaa sekä sellaista aikaa kun omassa kropassa tapahtui jatkuvasti jotain mielenkiintoista. Sitä käpertyi vähän itseensä ja tarkkaili kaikkea uutta mitä päivät toivat tullessaan. Epämiellyttävätkin jutut olivat hurjan mielenkiintoisia.
Aika kuluu ihan hurjaa vauhtia. Muistan kun tuolloin raskaana ollessa luin blogisi alusta siihen pisteeseen missä se sillä hetkellä oli. Luin varmaan helposti lähemmäs kymmenen postausta päivässä ja rakastin sitä rehellisyyttä ja raadollisuutta ja blogin kautta seurasin vähän mitä voi olla odotettavissa oman mukulan kanssa. Sitten tulitkin uudestaan raskaaksi ja rupesin vertailemaan toisin päin että millaista meillä olikaan kun oma oli sen ikäinen. Oma tuntui mukamas hurjan isolta vaikka näillä kahdella ei kuitenkaan ole niin montaa kuukautta ikäeroa. Silloin se tuntui puolelta elämältä. ja melkein sitä varmaan olikin (en nyt muista kuopuksesi syntymäkuukautta) 🙂
Minulla on aina kun olen lasten kanssa työskennellyt ollut taustalla ajatus että vaikka lapselle pitää olla auktoriteetti ja aikuinen tietää yleensä paremmin niin lapsen kanssa voi jutella myös tasavertaisesti. Jo pieni parivuoties voi tietää minua paremmin mistä väristä taikka Ryhmä Hau -hahmosta hän pitää ja varsinkin tietää mitä rakensi hieksta tai mikä omituisen muotoinen lumikökkö voi olla. No tämä on aika alkeellista, mutta vuosien karttuessa tämä vain korostuu. Viisivuotiaan kanssa voi jo käydä paljon monimutkaisempia asioita läpi niin että siinä keskustelussa molemmat ovat tasavertaisia puhujia. Aikuinen tuo oman elämänkokemuksensa ja faktoja, lapsella on hyviä mielipiteitä ja havaintoja joista aikuinen voi oppia ihan uusia tapoje katsoa asioita. ja lapsi tietää jo monista jutuista mistä aikuinen voi olla ihan pihalla (varsinkin jos on päivähoidossa). Minusta se että ryhtyy tasaveroisena keskustelemaan lapsen kanssa eikä yritä aikuisena sanella miten kaiken on toimittava ja miten se oikeasti menee on kunnianosoitus lapselle. Lapsen tiedot ja mielipiteet ovat yhtä arvokkaita kuin aikuisen vaikka ovatkin puutteellisia. Lapsi on yksilö joka tietää juttuja ja joka voi yhtälailla jakaa niitä aikuiselle joka vastaa niihin. ja vaikka joskus itse tietäisikin paremmin niin ei asiasta riippuen aina tarvitse mennä kumoamaan lapsen ajatuksia. Varsinkaan jos kyse on enemmän uskomuksista. keijuista, peikoista, kummituksista ja muista. Tällaisista asioista keskusteltaessa ei voi ikinä olla ihan varma kuka lopulta onkaan oikeassa 😉
Yksi rento ja cool (hah!) koululaisen äiti tässä moi! Mun oma kokemukseni on, että siitä alkaen, kun lapsi oli noin kolme olen koko ajan kokenut, että juuri tämä hetki on vanhemmuuden parasta aikaa. Kun vaipoista, härpäkkeistä yms. oli päästy ja lapsi puhui jo sujuvasti, alkoi oman äitiyteni ylämäki. Jokainen ikävaihe on tuonut uutta ja on ollut mahtava seurata ihanan persoonan kasvua ja kasvaa siinä samalla myös itse ihmisenä. Joka vaiheessa on omat mahtavuutensa ja suhteeseen lapsen kanssa tulee uusia sävyjä ja yhteiseen toimintaan uusia mahdollisuuksia.
Kyllä, vauvaelämän viimeisetkin rippeet alkavat meilläkin olla takana, jes!
Hahha, mahtava tuo tupakanjämä korurasiassa 😀 Mua ihan harmittaa, että en koskaan teininä fanittanut mitään bändiä noin kovin. No okei, jos olisin saanut Kurt Cobainin tupakanjämän, sen mäkin olisin laittanut talteen hihi!
Kestot pitäisi tosiaan naputella johonkin myyntiin. Yleensä olen vienyt kaiken tarpeettomaksi / pieneksi jääneen Ipanaiselle. Mutta nyt juuri siitä keittiöremontista johtuen olisi tarvetta rahalle, köh, ja netin vaippakirppiksillä niistä saa paremmn hinnan kuin Ipanaisella. Varron nyt vielä vähän aikaa, että tosiaanko voin ne laittaa myyntiin ja varmaan Huutonettiin tai Fb:n vaippakirpparille laitain.
Mekin mietittiin tovi keltaista väriä keittiöön, mutta päädyttiin sitten merellisiin tunnelmiin. Mutta ruokailutilan tapetissa voisi olla räiskyvän iloista keltaista 😀
No hei just toi! Enää ei pidemmän päällekään ole supertylsää puistossa, kun lasten kanssa voi jo puuhastella niin eri tavalla kaikkea. Ja kun koko aika ei mene jonkun auttamiseen ja vahtimiseen, voi vaikka kaivaa neulomuksetkin esille ja vähän relailla lasten leikkiessä. Vau!
Ja tuo kans! Että sitä odottaa työviikon alkamista ja samanlainen riemu on myös vapaa-ajan alkamisesta perheen kanssa <3
Kyllä, minäkin ymmärrän, miten sanotaan, että jokaisessa lapsiperheessä pitäisi olla aina yksi kaksivuotias. Niin mahtavaa tämä aika on. Vaikka käytännössähän se olisi ihan kamalaa tosiaan 😀 Mä vähän suren, että jos ei nyt mitään kummallisuuksia käy, en koskaan enää koe raskautta. Vaikka siinä oli hirveät puolensa, koin sen uuden elämän kasvamisen sisälläni mahtavaksi. Ja synnytys, sen tahtoisin vielä kokea! Ja kun aika joskus kuultaa muistot, ehkä tulee ikävä vauva-aikaakin. Mutta tiedän, että mitkään hallussani olevat resurssit eivät kolmanteen lapseen riittäisi, kuluneet vuodet ovat sen tehneet hyvin selväksi.
Tasavertaisuudesta olen ihan samaa mieltä kuin sinä. Vaikka välillä ei vain jaksa tai mukamas ei ole aikaa olla niin, vaan ottaa sen ylivaltiaan vanhemman roolin. Tuolla tekstissä mainitsemallani tasavertaisuudella tarkoitin sitä, että esikoinen on jo ottanut askeleen kohti sitä tasavertaisuutta, mikä meidän välillämme tulee siten joskus aikuisina vallitsemaan (toivoakseni), kun hän on itsenäinen, eikä tarvitse minua. Silloin yhdessä olemisessa ei enää ole tarvetta mukana, vain halua olla viettää aikaa yhdessä välittämisen ja rakkauden takia. Sitten myöhemmin tasavertaisuus keikahtaa taas toisinpäin, minusta tulee vanhetessani se, joka kaipaa apua aikuiselta lapseltani.
Voi mä muistan, miten te koululaisten äidit olitte just niin rentoja ja cooleja, kun tulitte hakemaan puiston iltapäivätoiminnasta koululaisianne toimistovaatteissanne ja läppärit olkalaukussa keikkuen 😀 Se maailma tuntui niiiiiin kaukaiselta silloin, että sen yhdistäminen sinne puistoon oli kummallista ja kutkuttavan ihanaa. Vielä joskus minäkin! Ja kas, tässähän sitä ollaan matkalla rennoksi ja cooliksi itsekin hahhah!
Ihana kuulla, että sulla on kokemus, että elämä vain paranee vuosi vuodelta lapsen kasvaessa. Mun oma mututuntumani ei siis ehkä mene pieleen, vaan tämä parhaus elämänvaihe tästä vain paranee, jes!
Alkaisi nyt vaan se vika vauvavuosi jo pian….. Kiva lukea, että on kivaakin odotettavissa. ^.^
Kiitos tästä tekstistä! Se auttoi omalla osaltaan ymmärtämään sitä maailmaa, jossa suurin osa vanhemmista ilmeisesti elää ja josta olen itse niin totaalisen ulkona. En ajattele elämänvaiheita tai -tapoja tiukkoina lokeroina vaan eräänlaisena jatkumona, jossa erilaiset vaiheet tulevat, menevät ja joskus myös palaavat. Alan ymmärtää, miksi leikkipuistoissa näkee yllättävän vähän kolmevuotiaita tai vanhemia, vaikka senkin ikäiset siellä viihtyvätkin esimerkiksi kiipeilytelineissä: ilmeisesti ajatellaan, että leikkipuistot ovat vain hyvin pienten lasten pieruleggarikotiäideille, ei cooleille isojen lasten vanhemmille. Alkaa hiljalleen valjeta, miksi ihmiset ovat meiltä niin usein tiukanneet yksiselitteistä vastausta rattaidenkäyttö- tai nukkumispolitiikkamme: tiukasti määritelmiin uskovassa vanhemmuudessa vastaus, että nukumme välillä eri sängyssä ja välillä kaikki perhepedissä ei ole riittävän kategorisoitu. Samoin pitäisi joko kertarytinällä heivata vaunut ja vaipat jorpakkoon, vaikka joskus tuleekin tilanteita, että kokee vaipan tarpeelliseksi hätävaraksi ja on rattaiden olemassaolosta tavattoman kiitollinen, kun lapsi on loukannut jalkansa ja lääkäriin on päästävä.Jos lapsi on iso, hän on iso, tilanteista viis.
Ilmeisesti vanhemmuus on useimmille tarkkaan luokiteltua, määriteltyä ja kategorisoitua, mitä en ole ainakaan vielä osannut tavoittaa.
Tuli vain mieleeni. Kun joskus kirjoitit että haluaisit olla lastenkirjailija, niin mielestäni sinulta tulisi ihan tuosta vaan myös äitiyskirjallisuutta. En ole tainnut lukea yhtäkään vanhemmuudesta kertovaa kirjaa koska mielikuva niistä on vanhanaikaisen tylsäkkä, mutta sinun kirjoittamana sellainen olisi varmasti ihan hitti!
Hihiii, tekstin alkua lukiessani olin ihan varma, että kohta kaiholla muistelisit kuinka se leikkipuistoaika oli sitä parasta. Ei kiire mihinkään, saa joka päivä ja hetki olla huimaa vauhtia kasvavan taaperon kanssa ihmeiden äärellä, tulee itsekin ulkoilutua ja kavereita (=muita äitejä) ehtii tapaamaan monen tunnin ajan joka päivä. Elän itse pikkulapsearkea juuri nyt ja tämä on parasta ikinä.
Mutta olikin aivan mahtavaa lukea kuinka ihania vaiheita on vielä myös edessä. <3
Juu, todellakaan ei aina riitä aika ja energia, mutyta silloin kun riittää niin yleensä se johtaa ihan mahtaviin keskusteluihin. Kaikki kasvaminenhan on kasvamista kohti sitä itsenäisyyttä ja tasavertaisuutta vanhempien kanssa 🙂
Eiköhän kaikilla ole oma tapansa tarkastella vanhemmuutta. osa katsoo sen erilaisina alkavina ja päättyvinä kausina ja lokeroina ja toisille se on vain ajan virtaa ja aaltoilua. Leikkipuistoissa ei ole ikärajaa, mutta voisin kuvitella että monet kolmevuotiaiden vanhemmat ovat melko äskettäin (kuka milläkin aikataululla) palailleet työelämään ja lapset ovat päivät hoidossa eikä illalla töiden jälkeen tule lähdettyä puistoon. Tuskin kukaan ajattelee että kolmevuotias ei muka voisi leikkiä puistossa tai että olisi liian noloa seistä puiston laidalla katselemassa kun sen ikäinen leikkii.
Kyllä minulle on ollut aika iso juttu kun sain pakata rattaat varastoon pois eteisen nurkasta seisomasta ja koin sen tavallaan yhden kauden lopuksi. Nyt meillä elellää sitä aikaa kun välillä ollaan vaipatta ja reissussa ja ulkoillessa vaipoissa. Ihan varmasti tunnen samanlaista yhden kauden loppumisen tuntua kun todetaan että ei enää osteta uutta pakettia vaippoja. Vaikka aina voi taantua. ja nytkin ollaan kaivamassa rattaat esiin kun lähdetään ulkomaille lyhyelle kaupunkilomalle (olettaen että ei ole lunta. Jos on lunta niin korvataan rattaat kantorepulla).
Turha on kokea itseään huonommaksi taikka paremmaksi vanhemmaksi jos valitsee tien taikka toisen. Jokainen on erilainen vanhempi ja sillä hyvä. Toki on hyvä välillä muistutella ihmisiä että voi ajatella asioita myös toisella tapaa 🙂
Kaikissa vaiheissa on jotain hyvää.
Minä muistelen kaiholla sitä kun oli pieni lapsi joka oli tyytyväinen kun vaan sai olla vieressä ja lähellä ja sylissä koko ajan. Tai niitä aikoja kun lapsi saattoi pötkötellä leikkimattoa ja leluja tutkimassa ja itse voi rauhassa käydä vessassa kun tiesi ettei lapsi siitä katoa. Ja sitten se ihmeellinen aika kun lapselle aukesi kävelyn maailma! Miten mahtavaa kun hän pääsi itse hakemaan leluja ja tutkimaan asioita ja miten innoissaan hän tepasteli puistossa pitkät matkan välillä muksahdellen. ihanaa 🙂 Ja Nyt elän sitä aikaa kun lapsi on nukkunut jo kauan yöt läpi ja m,ielikuvitus on alkanut nostaa päätään. Miten ihania juttuja lapsi tekee ja miten uskomattoman tarkasti matkii mitä minä tai isänsä teemme. Kaikessa pitää saada olla mukana, mutta silti on jo ihan omia juttuja ja mielipiteitä sekä omaa luovuutta. Ja jokaisessa vaiheessa on ollut myös omat ikävät puolensa. Valvotut yöt, se kun lapselle ei ole kelvannut muu kuin syli ja on itse saanut ihan läheisyysähkyn, jatkuva vahtiminen ettei lapsi loukkaa itseään tai riko mitään ja nyt uhmakiukut ja oman tahdon harjoittelu. Ihanaa ja kamalaa tämä vanhemmuus 🙂
Kiva vuosi sulle on luvassa, ainakin sitten kun aika on kullannut muistot tarpeeksi haha! No ei, ihan tosissaankin olihan tokassa vauvavuodessa ihanuutensa, mutta mitä pidemmälle siitä ollaan päästy, sitä enemmän ymmärrän, miten rankka se olikaan itselleni ja koko meidän perheelle. Nyt sitä välillä on, että ai tältäkö tuntuu, kun asiat ovat ihan vain tavallisen normaalisti. Ihanaaa!
Eka anonyymi: Nyt kyllä pääsi yllättämään, että näinkin positiivisen ja onnellisen postauksen voi kääntää noin negatiiviseksi. Tosi harmillista ja surullista.
Ihmisethän kokevat ja näkevät maailman eri tavalla, koska ovat, noh, erilaisia. Ja se tästä elämästä tekee mielenkiintoisen ja opettavaisen. Itse tykkään ajatella eloa kausissa. Opintojen päättymistä juhlistettiin. Juhlansa ansaitsevat niin uudet kodit kuin uudet vuodet. Vauvavuoden loppumista juhlistettiin koko perheellä – me tehtiin se! Syksyissä on kivaa uuden aikakauden ja mahdollisuuksien kutinaa. Ja niin edespäin.
Mulle esimerkiksi on iso juttu, kun rattaat lähteävät pois nurkista. Se on yhden aikakauden juttu. Esikoisen kanssa niitä tarvittiin kauemmin, mutta kuopus on omanlaisensa tässäkin. Koska noh, lapset ovat erilaisia, kuten nyt ihmiset ylipäätään. Me olemme siis laittamassa myyntiin yhdistelmärattaita, koska niitä ei enää ole käytetty iäisyyksiin. Paljon on varmasti kyse siitä, että kuljetaan monet matkat laatikkopyörällä. Sen sijaan matkarattaat ovat vielä jäämässä, sillä niille varmasti harvakseltaan käyttöä on. Tänään just viimeksi napattiin ne mukaan kaupungille, kun tiesin kuopuksen nukkuvan meidän siellä ollessamme päiväunet. Meillä ei ole tilaa säilyttää tarpeettomia tavaroita nurkissa, ja jos nyt vaikka lapsen jalalle käy jotain, pääsemme kulkemaan laatikkopyörällä tai saamme varmasti lainaan rattaat joltain kaverilta tai naapurilta.
Postauksessa ei valitettavasti voi halkoa jokaista hiusta viiteentoista osaan, sillä sellaista jorinaa ei jaksaisi kukaan lukea. Jos nyt vaikka niitä vaippoja miettii, kertakäyttövaippapaketti pysyy varmasti kaapissa vielä tovin jos toisenkin, mutta kestovaipat voi jo laittaa kiertoon. En pese niitä muiden pyykkien kanssa, ja vaippapyykille on nykyään niin harvoin tarvetta.(Bileet!) Lapset ovat yksilöitä, ja joku saattaa tarvita yövaippaa vielä kahdeksanvuotiaana, eikä siihen vaikuta yhden herttoniemeläisen mutsin ilot siitä, että vuosia kestänyt kestovaippapyykkielo on ohitse. Enkä soisi tarpeelliseksi, että kukaan siitä lähtee hakemaan negatiivista klangia.
Meidän kylän puistoissa ainakin käy koululaisiakin, järjestetäänhän iltapäiväkerhotkin niissä tiloissa. Iltapäivisin siellä on sekalaisen kirjava joukko lapsia ja vanhempia viettämässä aikaa yhdessä -vauvoista, päiväkotilasten kautta koululaisiin. Postauksessa puhun arkiaamupäivistä, jolloin väki puistoissa on hyvin erilaista, mikä varmasti selittyy sillä, että suurin osa noin kolmivuotiaiden ja sitä vanhempien lasten vanhemmista on palannut noihin aikoihin töihin, joku enemmin joku myöhemmin. Vanhempainvapaiden pieruleggareissa ja koululaislasten vanhempien cooliudessa toivon tietenkin suurimman osan kuulevan rivien välissä olevan rakkaudella kerrotun vitsailun, mutta tietenkään kaikki eivät sitä koskaan ymmärrä, kun jokainen tulkitsee tekstin omista lähtökohdistaan.
Ja mitäs vielä. Perhepedit. Meillä lapset siirtyivät juuri nukkumaan omaan huoneeseensa, mutta meidän välistä he heräävät joka aamu. Silti se siirtyminen oli meille koko perheelle iso juttu ja yhden aikakauden loppu ja toisen alku.
Toka anonyymi: Voi joo, sitten kun vika kerttisvaippapakkaus on ostettu (postauksessahan puhun kestovaipoista), ihan varmasti pidetään sille koko perheenä juhlat! Yhdet yövaippabileet meidän perheessä onkin aikoinaan juhlittu – ne olivat riemukkaat bileet 😀 Mä just mietin, pitäisikö taaperokantoreppu laittaa eteenpäin sellaiseen perheeseen, jossa sille on enemmän käyttöä, mutta se pidetään vielä varalla. Ainakin ensikesän telttaretkillä se tulee varmasti taas tarpeeseen.
Ja noin ylipäätään ihmiset: Rakkautta ja iloa eloon, jos vain suinkin siihen aihetta on!
No voi ihanuus, kiitos! Olipa ihan kuulla. Tässä juuri pähkin, minkä kirjaprojektihaaveista ottaisin seuraavaksi työn alla ja toivottavasti sitä kautta julkaistavaksi myös. Äitiys on pyörinyt mielessä sekin 🙂
Ehkä ja hyvin todennäköisesti vielä joskus tuleekin se vaihe, kun aamupäivällä puiston ohi kulkiessa tulee kaipuun noihin höttöisen väsyneisiin aikoihin, kun ei tiennyt, onko lauantai vai keskiviikko. Mutta nyt ihan yllätti puiston ohi kävellessä, miten vahvana päälle vyöryi kiitollisuus siitä, että saan nyt elää just tätä elämänvaihetta kun nyt elän.
Kaikissa vaiheissa on tosiaan jotain hyvää. En esimerkiksi esikoisen vauvavuonna olisi voinut ajatella, että sitten koupuksen vauvavuonna koin kaipuuta niihin yhden lapsen aikoihin, kun oli aikaa elää vauvakuplassa. Koska olin aika hiton rikki, sekaisin ja väsynyt koko esikoisen vauvavuoden, joka oli omalla erilaisella tavallaan raskas kuin tämä hiljan koettu jälkimmäinen.
Olen niin onnellinen, että olen saanut kokoea kaikki vaiheet lasteni kanssa, vaikka en voi väittää, ettenkö muka joitakin päiviä vaihtaisi pois. Vaihtaisin, todellakin vaihtaisin. Mutta just nyt on ihanaa ja parhainta ikinä olla tässä, kaksivuotiaan ja pian viisivuotiaan mutsina.
Kiitos! Tämä loi uskoa tulevaan!
Nimim. Yhden kaksivuotiaan ja kahden puolivuotiaan äiti.
Osaitsit kyllä varmasti kirjoittaa aika elävästi elämän realiteeteista. Olisi hauska saada markkinoille kirjo joka sisältäisi arjen kuvauksia ihan synnäriltä vaikka vuoden eteenpäin, erilaisia vinkkejä kantamisesta vaippailusta, ehkä jotain yksinkertaisia ompelukaavoja vaipoille, muutama helppo soseresepti ja erilaisia vinkkejä arkisiin tilanteisiin. Paras tietysti jos saisit siihen jonkun kaverin mukaan jolla olisi vielä erilainen kokemusmaailma vauva-arjesta niin kirjaan saisi laajemman näkökulman. Ei liian pitkiä tieteellisiä ja lääketiteellisiä jaarituksia, mutta tärkeiden termien sanastoa ja ei mitään liian ruusuista arkea vaan ihan ne tarinat siitä miten itkee polunvarressa kun lapsi ei suostu lopettamaan itkuaan. Koska tällaiset tarinat ovat varmasti sellaisia että tuore äiti kun lukee ja kuulee että muillakin on tällaisia hetkiä ja hankalia tuntemuksia niin he voivat saada siitä voimaa, että kyllä tästä selvitään.
No nyt innostuin ehkä jo vähän liikaa ja tuon kaiken mahduttaminen yksiin kansii tuottaisi varmaan Sormusten herran paksuisen laitoksen 😉
Olen kahden lapsen äiti. 13v ja 9v. Ja elän nyt parasta aikaa vanhemmuudessa, kuten tein vuosi sitten ja kaksi vuotta sitten ja myös silloin joskus jne. Kävelin parina päivänä lasten vanhan päiväkodin ohi lasten ulkoiluaikana. Olin niin riemuissani, että kuravaateaika on totaallisen ohi.
Molempia lapsia saa ja pitää halailla yhä. Jompi kumpi tulee joskus kainaloon, ainakin käväisemään. Koululaisten kanssa ei ole läheskään niin tarkkaa aina kaiken kanssa (lapset kestävät jo suurempia poikkeuksia esim rytmeihin, joita matkustaessa tulee väkisin) vaikka toisaalta niitä kiire harrastuskuskaamisiakin löytyy. Lapset osaavat tehdä itse monia asioita kuten pakata harrastuskamat valmiiksi. Syödä välipalat ja muistavat korjata maidot jääkaappiin. Ja ne lapset ovat rakkaita, aina monipuolisemmin.
Minäkään en ihan ymmärrä mistä se yksi anonyymi pahoitti mielensä. Olen kuitenkin samaa mieltä näiden kahden muun kanssa, mielelläni lukisin kirjoittamanasi lapsiperhearjesta myös kirjana. Tekstisi on elämänmakuista, mutta kuitenkin siitä paistaa vahvasti läpi onni ja rakkaus. =)
Olen itse ihan ylipäänsä elämässäni todennut, että elän yleensä aina parhainta aikaa. Uskoisinkin, että se on osittain asennoitumiskysymys (ei tietenkään aina ja kaikissa tilanteissa). En ehkä vain ole vielä päätynyt niin tiukkaan tilanteeseen, että olisin ollut valmis vaihtamaan sen hetkisen elämän tilanteeni johonkin entiseen.
Se tässä juuri on parasta, että kaikissa vaiheissa on jotain hyvää. Toisinaan olen kauhulla kuunnellut kokemuksia ruuhkavuosista, kuinka elämä on pelkkää päiväkotiin juoksemista ja kokkaamisessa, eikä lapsiaan ehdi koskaan kunnolla nähdä.
Siksi olinkin niin erityisen positiivisesti yllättynyt tämän postauksen sisällöstä. Hyviä vaiheita on tulossa vielä vain lisää.
Oijoi kiitos!! Juuri tällaisten tekstien lukeminen luo valoa ja toivoa tulevaisuuteen. Täällä nimittäin eletään juuri siinä kaikkein mustimmassa kuopassa, kun on valvottu kokonainen vuosi, valvotaan joka yö, työskennellään joka päivä, valvotaan vähän lisää ja ajatukset valtaa kokoajan fiilis, että tämä on nyt sitten ikuisesti tämänlaista eikä tämä tästä mihinkään koskaan tule muuttumaan 😀 Vaikea kuvitella, että nyt yksivuotias olisi koskaan mitään muuta – esimerkiksi vaikka muka kaksivuotias!
Ja tsiisus, jos meikä vuoden päästä (tai ikinä.) rupeaa vauvakuumeilemaan niin muistuttakaa nyt joku jumankauta tästä tämän hetken tunteesta.
Voi ihanat, kiitos! Tuollainen vanhemmuuden vauvavuosikäsikirja olisi kyllä mainio. Olisi vertaitukea, tietoa, iloa ja inspiraatiota. Mäkin siitä ideasta innostun! Tässä voisi tosiaan olla idistä 🙂
Minäkin olen oman osani antanut siihen ruuhkavuosipanikointiin täällä blogissa, mutta josko nyt vihdoin olisi löytynyt jonkinlainen tasapaino elämän eri osa-aluiden välille.
Oli miten oli, hyviä vaiheita on todella tulossa vain lisää ja lisää 🙂
Voi että. Tsemppiä, tyyneyttä, rakkautta ja mahdollisimman hyviä yöunia sinne <3 Kyllä se siitä, hiljalleen, usko pois!
Voin vain kuvitella sen tunteen päiväkodin ohi kävellessä! Kuravaateaika moi moi! Vaikka juuri nyt voisin pysäyttää ajan tähän, tiedän kyllä, miten riemukkaat bileet sitten kurisaikakauden loputtua pidetään haha!
Mä luulen, että minäkin tulen tästä edespäin elämään aina vanhemmuuteni parasta aikaa. Vähän samalla tavalla kuin jokainen ikä on tuntunut siltä parhaalta iältä. Ihanalta kuulostaa teidän arki, niin kiva ja hullunkurinenkin ajatus, että meillä tuollainen on vielä edessä 🙂
Oh joo, luulen tietäväni aika hyvin, miltä susta tuntuu. Ei se tule ikuisesti olemaan sellaista. Melkein huomaamatta viikko viikolta tilanne helpottuu, välillä ottaa takapakkia ja sitten taas helpottuu harppauksella. Mulle itselleni tuli yllätyksenä, miten kauan rankoista ja väsykoomaisista vuosista toipuminen on vienyt. Ihan tolpillaan en ole vieläkään, mutta kyllä se tästä, hiljalleen.
Kiitos vastauksesta 🙂 Järki sanoo, että ”kyllä se viimeistään yläasteella lopettaa yöimetyksen perään kirkumisen ja nukkuu mielellään yksinkin”, mutta eipä sekään ajatus joka aamu lohduta. Onneksi on niin paljon ihanaakin mihin tarttua<3 Ja onnea on nämä huiput blogit, joista löytää vertaistukea, vinkkejä ja huumoria mörköpäiviin!
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Se ei tosiaankaan joka aamu lohduta ei. Mutta pitää yllä sitä jossain taustalla keinuvaa pienoista elossa pitävää toivoa paremmasta. Ja just se, onneksi on (oli) niin paljon ihanaakin kaiken mörköilyn keskellä mihin tarttua 🙂
Voi miten tällaisia toivonpilkahduksia kaipaakaan, kun elää juuri kuopuksen vauvavuoden viime metrejä ja imetyshormonivieroitustuskissa yrittää kärvistellä näitä pimeitä arkipäiviä vaan eteenpäin. Tässä vaiheessa lasten (3v ja kohta 1v) yhteisiä leikkejä ei vielä ole ja viime kuukaudet on menneet aika pitkälle hokiessa ”Anna sen pienemmän olla/ Älä kaada sitä/ Älä kanna/ Älä vie kädestä!” Mutta kun näitä tämmöisiä tekstejä lukee niin saa toivoa, että ehkä tää elo muuttuu kohta vähän vähemmän sirkusta muistuttavaksi 😉 Kiitos siis!
Voi kuule, niin tutun kuuloista. Toki lapset vieläkin saavat riidan aikaan vaikka pikkukivestä, mutta silti meno on ihan erilaista. Ne ovat tiimi, jolla on omat juttunsa. En voi kun toivottaa jaksamista ja pitkää pinnaa sinne, kyllä se siitä vielä ajan kanssa leppoistuu <3
En kestä miten kauniisti kirjoitat lapsistasi <3 alkaa ihan itkettää. Ja samalla tajuan itsestäni samoja asioita kuin mistä kirjoitat. Kiitos tästä postauksesta! :)
No voih, kiitos <3 Aivan ihana kuulla, että mun ajatukset saavat tajumaan jotain myös itsestä!