Näin jälkiviisaana voin sanoa, että se me-toitotus meni liian pitkälle. Ajatus siinä oli hyvä, mutta niin ehdoton ei olisi pitänyt olla.
Vauvan syntyessä perheemme muotoutuminen nelihenkiseksi ei tapahtunut kivuitta. Pyrimme vahvistamaan tiimiämme korostetulla perhekeskeisyydellä, eli tekemällä ja kokemalla yhdessä perheenä kaiken mahdollisen. Esikoiselle myös tietoisesti puhuimme meistä; miten meidän perhe on ihana ja miten onnekkaita me vanhemmat olemme, että olemme saaneet hänet ja hänen veljensä lapsiksemme ja perheeksemme. Se toimi ja todella hitsasi tiimiämme paremmin yhteen. Nykyäänkin vanhemman lapsen puheessa esiintyy paljon sanat perhe ja me.
Menimme tiimiajattelussa niin pitkälle, että emme pyrkineet viettämään lasten kanssa kahdenkeskistä aikaa. Esikoisen päiväkotipäivien ajan olin kyllä vauvan kanssa kahdestaan, mutta siitä ei tehty numeroa. En tiedä, miten paljon sillä on syytä siihen, että esikoinen ei koskaan kadehtinut veljen äiti-vauva -aikaa, vaan enemmänkin oli ylpeä siitä, että on jo niin vanha, että sai veljestä poiketen mennä päiväkotiin. Esikoinen sen sijaan ei saanut juurikaan kahdenkeskistä aikaa vanhempiensa kanssa – ihan olosuhteidenkin pakosta – mutta myös meidän vanhempien tietoisena valintana. Jos kahdenkeskistä aikaa sattui tulemaan, sitä ei mitenkään alleviivattu.
Me ajattelimme, että emme tahdo tehdä kahdenkeskisestä ajasta vanhempien kanssa mitään luksusta lasten silmissä. En näin jälkikäteen enää oikein edes saa kiinni siitä ajatuksesta, mikä meillä oli, mutta tarkoituksena oli välttää vastakkainasettelua perheajan (johon kuuluu myös vauva) ja kahdenkeskisen ajan välillä. Emme halunneet edesauttaa sitä, että lapsen silmissä aika ilman pikkuveljeä olisi jotenkin arvokkaampaa kuin aika perheenä.
Sinänsä tuossa kasvatustavassamme on jotain jujua, mutta nyt vasta tajuan, miten kipeästi vanhempi lapsi olisi kaiken myllerryksen keskellä kaivannut juuri niitä hetkiä, kun hän saisi taas olla se ainokainen. Kai siksi hän niin mielellään kävi päiväkodissakin, sillä siellä kaikki oli tuttua ja hänen roolinsa ryhmässä sama kun aikaisemmin. Kotona koko perhekokonaisuus oli muuttunut, ja muutosprosessi kulutti perheestämme ihan jokaista.
Perhetiimimme vahvistuessa aloimme pikkuhiljaa ja huomaamatta viettää silloin tällöin aikaa ihan vain kahdestaan jommankumman lapsen kanssa. Kuopus nauttii, kun saamme tehdä hänen ikänsä mukaisia juttuja ihan rauhassa, eikä koko ajan tarvitse hössöttää niin kovasti. Esikoinen kyselee kahdenkeskisten tekemisten perään, vaikka sitten samalla puhuu tunnistettavan tutusti siitä, miten ihanaa on olla yhdessä perheen kanssa. Jotain siis teimme oikein, ja jossain olisi voinut vähän löysätä.
Nykyään ihan reilusti vietän tyttöjeniltoja esikoisen kanssa ja alleviivaan niiden hetkien erityisyyttä. Hiljan lähdimme nukketeatteriin, kun saimme kutsun parhaillaan Teatteri Hevosenkengässä menevän Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri -esityksen ennakkoensi-iltaan. Alkuun kävimme kahvilla lapsen valitsemassa kahvilassa ja söimme puoliksi lapsen valitseman kakkupalan. Sitten matkasimme ihan kahdestaan bussilla Espooseen, ja lapsi valitsi meille paikat takapenkiltä.
On hassua, miten paljon paremmin sitä tulee keskittyneeksi lapseen, kun huomiotaan ei tarvitse jakaa. Siinä nelivuotiaan kanssa jutellessa ihan hätkähti tajutessaan, miten paljon lapsi on taas kasvanut. Miten paljon tuo pieni jo ymmärtääkään maailmasta ja miten paljon kelailee asioita. Tuli ihan mieleen treffit miehen kanssa, sillä huomasin nytkin nauttivani samasta asiasta kuin miehen kanssa kahdestaan ollessani: saimme keskusteltua ilman keskeytyksiä.
Teatterissa istuimme käsikädessä. Lapsi asetteli käsilaukkunsa samalla tavalla syliinsä kuin minä oman laukkuni syliini ja oli laittavinaan leikkipuhelimensa äänettömälle. Näihinkin ehtii kiinnittää huomiota kunnolla vain kahdestaan ollessa; miten paljon lapsi ottaakaan mallia. Sanotaan, että silmät ovat sielun peili, mutta kyllä minä sanon, että palasen minun sieluani näkee katsomalla lapsiani. Kun sielussa myllertää, lapset kutsuvat Känkkäränkän ja kaikki sen rasittavat kaverit kylään. Kun oma sisimpäni on tasapainossa, lapsetkin ovat hyvällä tuulella ja kiukutteluilta pyöristyvät kulmat.
Kesken esityksen lapsi kiipesi syliini ja kuiskasi korvaan, miten kivaa on viettää ihan kahdestaan tyttöjeniltaa. Ja minä voisin alleviivata sen toteamuksen säkenöivän punaisella ja piirtää vielä huutomerkin perään.
Pyrimme myös viettämään kahdenkeskistä aikaa kunkin lapsen kanssa, silloin kun se vain viisihenkisessä perheessämme suinkin järjestyy. Huomaa, että lapset todella kaipaavat myös omaa rauhallista hetkeä vanhemman kanssa. Myös sen huomaa, että eri kokoonpanoilla tekeminen on välillä piristävää ja erilaista; esim. vanhin ja nuorin lapsi yhdessä vanhemman kanssa tai kaksi vanhinta ja vanhempi. Olosuhteiden pakosta vietän itse eniten aikaa lasten kanssa nelisin, joten koko perheen yhteinenkin aika on nykyään aika spesiaalia.
Ilahduin todella paljon muutama päivä sitten, kun keskimmäisemme kommentoi kuultuaan, että hänen yhden koulukaverinsa perheessä asuu koko ajan nanny, että ei hän vaan haluaisi meille koko ajan asumaan jotain ylimääräistä ihmistä, sillä meidän perhe on niin mukava. Hän vielä tuntee tämän nannyn, joka on oikeasti ihan hurjan ihana ja sydämellinen ihminen.
Onpa hyvää ja viisasta pohdintaa! 🙂
Ja hyvä esimerkki siitä, miten vaikka kuinka suunnittelee ja yrittää parhaansa lastenkasvatusperiaatteita luodessaan, niin aika osoittaa mikä loppujen lopuksi on parasta ja toimii juuri meidän perheessämme. Älä suotta soimaa itseäsi siitä, miten teitte. Kuten itsekin huomaat, systeeminne antoi alkuun hyvän me-henkisen pohjan ja siitä oli hyvä rakentaa niitä erillisiäkin hetkiä myöhemmin. Vaiheet tulevat ja menevät.
Vanhemmuudessa ei voi välttyä virheiltä, mutta koskaan ei voi lopulta tietää mikä oikeasti lopulta on virhe. Itse tilanteessa ilmiselvä moka voikin lopulta kääntyä hyväksi jutuksi. Esim. jos itsellä palaa käämit ihan turhasta niin siitä voikin saada hyvän ja opettavaisen tilanteen kun aikuinen pyytää lapselta anteeksi. Mutta teillä nyt oli vähän laajemmasta kasvatustyylistä kyse, joten ehkä oma esimerkkini meni vähän liian kauas aiheesta. Tarkoitin vaan sitä että erilaisilla teoilla ja valinnoilla on erilaisia seurauksia joita ei millään voi ennustaa eikä ehkä edes lukea jälkikäteen.
Meillä toinen tenava suunnitteilla ja paljonhan se mietityttää miten perheen asetelmat sen myötä muuttuisivat ja mitä esikoinen ajattelisi kun hänen tontilleen tuleekin toinen. Minulla on itselläni sisaruksia ja koen sen rikkautena, mutta tiedän myös että kun ainut lapsi ei enää olekaan ainut se on lapselle iso ja oikea kriisin paikka.
Tämä on tosi hankalaa. Meillä lapset ovat 3v 9kk ja 1v 3kk. Isompi ei halua viettää kahdenkeskistä aikaa mun kanssa. Tähän asti mä olen ollut kotona, joten viikonloppuisin ja iltaisin isompi jää mieluiten isän kanssa kotiin, kun näkee tätä viikolla vähän tai sit haluaa tehdä perheenä asioita. Pienempi taas on aivan lohduton, jos ei pääse mun ja isomman tai miehen ja isomman mukaan jonnekin. Ehkä aika ei vielä ole kypsä, ehkä isojen tyttöjen reissut tulevat myöhemmin.
Kyllä, mäkin huomaan lasten kaipaavan omaa ja justkin rauhallista hetkeä vanhemman kanssa. He ihan kehräävät suloisen kissanpennut, kun saavat jakamattoman huomion 😀 Me ollaan myös eletty paljon sellaista arkea, että koko perheen yhteinen aika on spesiaalia. Toki miehen perhevapaiden aikana tilanne on sitten ollut ihan päinvastainen ja ollaan saatu olla paljon yhdessä. Nyt molemmat lapset ovat päiväkodissa, joten läpsystä vuorojenvaihtoaika on toivottavasti historiaa, ja tästä eteenpäin saadaan niin perheaikaa kuin mahdollisuuksia järjestää silloin tällöin aikaa ihan vain kahdestaan kunkin perheenjäsenen kanssa 🙂
Ei tosiaan voi kirjoittaa mitään huoneentaulua kasvatusperiaatteesta, joka toimisi kaikilla tai edes yhdellä perheellä koko elämän ajan. Onneksi voi aina muuttaa periaatteitaan ja aika opettaa 🙂
Totta, monissa mokissa voi piillä kasvamisen ja oppimisen jyvänen! Onneksi tämä meidän esimerkkikasvatustapaus ei kieroon kasvata sekään, vaikka nyt tekisinkin osittain eri tavalla.
Mulla ja miehellä on myös sisaruksia, ja tahdottiin voida mahdollisuuksien mukaan tarjota omille lapsillemme sama. Alku oli tosiaan hankalaa, mutta nyt sitä satoa saa sitten korjata. Miten ihana sisaruskaksikko meillä onkaan. Joo, tappalevat ne harva se päivä niin että olen helisemässä, mutta isosti ollaan plussalla. Ja onhan se mieletön onni, ett niin upeita muksuja olen saanut kaksin kappalein elämääni. Onnea teille suunnitteluvaiheeseen!
Äh, kuulostaa tosiaan kinkkiseltä tilanteelta! Mutta nämä on näitä vaiheita, koita lohduttautua sillä <3 Kohta te jo halutessanne voitte viettää isojen tyttöjen reissuja ja tämä aika tuntuu hassun kaukaiselta, vaikka siitä olisi vain muutamia kuukausiakin.
Ajan antaminen vain yhdelle lapselle on todella tärkeää. Minulla on ollut tapana, että arkisen kahdenkeskisen ajan lisäksi tehdään kerran vuodessa synttärimatka. Yleensä yön yli lähikaupungissa, kylpylässä tai piipahdus mummolassa tms. Olen huomannut, että kommunikointi muuttuu ihan täysin näillä matkoilla. Keskustelu on paljon rauhallisempaa, hiljaisiakin hetkiä tulee. Erittäin hyvän asian otit esille! Oma kokemukseni on, että lasten kasvaessa kahdenkeskistä aikaa tulee ihan luonnostaa helpommin.