Kaksi vuotta sitten perheemme nuorimmaisinta odotettiin jo malttamattomana syntyväksi. Olimme kuluneina viikkoina miehen kanssa yhä aktiivisemmin valmistaneet tulevaa isosiskoa vauvan syntymään ja muistaneet puhua asioista me-muodossa.

Näin jälkiviisaana voin sanoa, että se me-toitotus meni liian pitkälle. Ajatus siinä oli hyvä, mutta niin ehdoton ei olisi pitänyt olla.

Vauvan syntyessä perheemme muotoutuminen nelihenkiseksi ei tapahtunut kivuitta. Pyrimme vahvistamaan tiimiämme korostetulla perhekeskeisyydellä, eli tekemällä ja kokemalla yhdessä perheenä kaiken mahdollisen. Esikoiselle myös tietoisesti puhuimme meistä; miten meidän perhe on ihana ja miten onnekkaita me vanhemmat olemme, että olemme saaneet hänet ja hänen veljensä lapsiksemme ja perheeksemme. Se toimi ja todella hitsasi tiimiämme paremmin yhteen. Nykyäänkin vanhemman lapsen puheessa esiintyy paljon sanat perhe ja me.

Menimme tiimiajattelussa niin pitkälle, että emme pyrkineet viettämään lasten kanssa kahdenkeskistä aikaa. Esikoisen päiväkotipäivien ajan olin kyllä vauvan kanssa kahdestaan, mutta siitä ei tehty numeroa. En tiedä, miten paljon sillä on syytä siihen, että esikoinen ei koskaan kadehtinut veljen äiti-vauva -aikaa, vaan enemmänkin oli ylpeä siitä, että on jo niin vanha, että sai veljestä poiketen mennä päiväkotiin. Esikoinen sen sijaan ei saanut juurikaan kahdenkeskistä aikaa vanhempiensa kanssa – ihan olosuhteidenkin pakosta – mutta myös meidän vanhempien tietoisena valintana. Jos kahdenkeskistä aikaa sattui tulemaan, sitä ei mitenkään alleviivattu.

Me ajattelimme, että emme tahdo tehdä kahdenkeskisestä ajasta vanhempien kanssa mitään luksusta lasten silmissä. En näin jälkikäteen enää oikein edes saa kiinni siitä ajatuksesta, mikä meillä oli, mutta tarkoituksena oli välttää vastakkainasettelua perheajan (johon kuuluu myös vauva) ja kahdenkeskisen ajan välillä. Emme halunneet edesauttaa sitä, että lapsen silmissä aika ilman pikkuveljeä olisi jotenkin arvokkaampaa kuin aika perheenä.

Sinänsä tuossa kasvatustavassamme on jotain jujua, mutta nyt vasta tajuan, miten kipeästi vanhempi lapsi olisi kaiken myllerryksen keskellä kaivannut juuri niitä hetkiä, kun hän saisi taas olla se ainokainen. Kai siksi hän niin mielellään kävi päiväkodissakin, sillä siellä kaikki oli tuttua ja hänen roolinsa ryhmässä sama kun aikaisemmin. Kotona koko perhekokonaisuus oli muuttunut, ja muutosprosessi kulutti perheestämme ihan jokaista.

Perhetiimimme vahvistuessa aloimme pikkuhiljaa ja huomaamatta viettää silloin tällöin aikaa ihan vain kahdestaan jommankumman lapsen kanssa. Kuopus nauttii, kun saamme tehdä hänen ikänsä mukaisia juttuja ihan rauhassa, eikä koko ajan tarvitse hössöttää niin kovasti. Esikoinen kyselee kahdenkeskisten tekemisten perään, vaikka sitten samalla puhuu tunnistettavan tutusti siitä, miten ihanaa on olla yhdessä perheen kanssa. Jotain siis teimme oikein, ja jossain olisi voinut vähän löysätä.

Nykyään ihan reilusti vietän tyttöjeniltoja esikoisen kanssa ja alleviivaan niiden hetkien erityisyyttä. Hiljan lähdimme nukketeatteriin, kun saimme kutsun parhaillaan Teatteri Hevosenkengässä menevän Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri -esityksen ennakkoensi-iltaan. Alkuun kävimme kahvilla lapsen valitsemassa kahvilassa ja söimme puoliksi lapsen valitseman kakkupalan. Sitten matkasimme ihan kahdestaan bussilla Espooseen, ja lapsi valitsi meille paikat takapenkiltä.

On hassua, miten paljon paremmin sitä tulee keskittyneeksi lapseen, kun huomiotaan ei tarvitse jakaa. Siinä nelivuotiaan kanssa jutellessa ihan hätkähti tajutessaan, miten paljon lapsi on taas kasvanut. Miten paljon tuo pieni jo ymmärtääkään maailmasta ja miten paljon kelailee asioita. Tuli ihan mieleen treffit miehen kanssa, sillä huomasin nytkin nauttivani samasta asiasta kuin miehen kanssa kahdestaan ollessani: saimme keskusteltua ilman keskeytyksiä.

Teatterissa istuimme käsikädessä. Lapsi asetteli käsilaukkunsa samalla tavalla syliinsä kuin minä oman laukkuni syliini ja oli laittavinaan leikkipuhelimensa äänettömälle. Näihinkin ehtii kiinnittää huomiota kunnolla vain kahdestaan ollessa; miten paljon lapsi ottaakaan mallia. Sanotaan, että silmät ovat sielun peili, mutta kyllä minä sanon, että palasen minun sieluani näkee katsomalla lapsiani. Kun sielussa myllertää, lapset kutsuvat Känkkäränkän ja kaikki sen rasittavat kaverit kylään. Kun oma sisimpäni on tasapainossa, lapsetkin ovat hyvällä tuulella ja kiukutteluilta pyöristyvät kulmat.

Kesken esityksen lapsi kiipesi syliini ja kuiskasi korvaan, miten kivaa on viettää ihan kahdestaan tyttöjeniltaa. Ja minä voisin alleviivata sen toteamuksen säkenöivän punaisella ja piirtää vielä huutomerkin perään.

Jaa: