Se, että älypuhelimen tuijottelijaa paheksutaan ja kirjan tuijottelu on taas hieno merkki siitä, että tuijottelija harjoittaa kirjallisuutta ja hellii aivojaan kulttuurilla. Tämä on käynyt mielessäni taas viime aikoina, kun esimerkiksi Ylen Kioski oli kuvannut metroa odottavia ihmisiä ja laskenut, kuinka kauan menee siihen, että puhelin ilmestyy matkaajan käteen. Tänään Hesarin mielipidesivuille kirjoittanut kauhisteli, miten junassa äiti oli koko 40 minuutin matkan keskittynyt älypuhelimen pelaamiseen, eikä lapseensa.

Kyllä, näistä asioista saa ja pitää olla huolissaan. Kioski kertoo, että tutkimuksen mukaan ihminen avaa älypuhelimensa jopa 100 kertaa päivässä. Se on ihan hiton monta kertaa tunnissa se. Hesari taas kertoo tutkimuksesta, jonka mukaan älypuhelimen räplääminen voi haitata lapsen kehitystä.

Olen itsekin joutunut miettimään puhelimeni käyttöä. Olen laatinut itselleni säännön, että en plärää puhelinta ennen nukkumaanmenoa, sillä se selkeästi haittaa untani. Jos joskus otan ateriasta kuvan Instagrammia varten, se päivitetään sinne vasta ruokailun jälkeen. Ruokapöydässä keskitytään sapuskaan ja ihmisiin. Lomalla pidän puhelimen mielellään kokonaan kiinni, sillä teen lähes kaikki työni nettiympäristössä ja täyteen lomamoodiin pääseminen vaatii puhelin hautausta maahan. Oli myös useamman kuukauden kestänyt periodi, kun päätimme rajoittaa lapsilta kaiken mobiilikäytön Pikku Kakkosen katsomisesta Kapun metsän pelaamiseen, sillä ne tuntuivat vaikuttavan lapsiin kuin huume.

Mutta silti en voi välttyä ajattelemasta, mitä jos näissä paheksuntaa ja tuhahtelua aiheuttavissa tilanteissa sen puhelimen tai muun älylaitteen tilalle vaihdettaisiin kirja. Tai vaikka sanomalehti tai aikakauslehti. Olisiko sanomalehteä metrolaiturilla lukeva matkustaja enää Ylen kyttäyksen arvoinen? Saisiko junassa kirjaa lukeva äiti muissa matkustajissa aikaan sääliä hänen lastaan kohtaan?

Jos lähdetään omakohtaisesti perkaamaan sitä metrolaiturilla seisoskelua. Totta hitossa kaivan silloin puhelimen esille, sillä se luppoaika esimerkiksi kodin ja työhuoneen välillä on mitä parhainta aikaa hoitaa työjuttuja. Kirjoitan sähköposteja, luen projektisuunnitelmia ja vastaan blogin kommentteihin. Koska luen työkseni myös muiden blogeja, hoidan sitäkin monesti matkalla paikasta a paikkaan b. Voisin tietenkin tuijotella seinää tai yrittää saada aamu-unisia kanssamatkustajiani kevyeen kivaan jutusteluun kanssani, mutta hei hoi. Tässä vaiheessa elämää käytän jokaisen luppominuutin hyödykseni ja itse asiassa olen mielelläni välillä ihan omassa yksinäisyydessäni muiden keskellä.

Joskus minulla on työmatkoilla mukana myös aamun sanomalehti ja viime aikoina olen kuljettanut mukanani myös aikakauslehtiä. Etenkin jos työjuttuihini kuuluu, luen silloin tällöin metrolaiturilla myös kirjaa. Toisinaan tuijotan matkoilla niska kenossa käsiini, joissa on neulepuikot ja valmistumassa oleva pipo. Pipoa en voi tehdä älylaitteilla, mutta kaikkea muuta edeltävää kyllä. Miksi sitten yleisen ilmapiirin valossa tuntuu, että tabletilta kirjaa lukiessani passivoidun, mutta paperikirjaa lukiessani mieleni avartuu? Miksi ajattelen ohimenevän sekunnin ajan näin myös itse?

Miksi Pokemon Go:ta puistossa yhdessä pelaava perhe on – keskustelupalstojen kommentoijia lainatakseni – surullinen näky, mutta jos pelin tilalle vaihtaa kroketin, koossa on ydinperheidylliin vaadittavat puitteet? Miksi kotona yhdessä pleikkaria pelaavaa perhettä sopii moittia pätemällä, että itsellä ainakin on tärkeämpääkin tekemistä? Miksi Kimblen noppaa paukuttamaan kerääntynyt perhe ei saa oksakseen samanlaista kritiikkiä?

Toisinaan kuljen kaupungilla puhelin kädessä, sillä todellisuudessa kädessäni on kartta, vaikka se ei paperinen olekaan. Puhelimen avulla löydän palavereihin ja lasten kaverisynttäreille. Välillä istun leikkipuistossa puhelin kädessäni rästiin jääneitä työasioita hoitaen, että pääsen illalla ajoissa nukkumaan. Välillä istun siellä sanomatta mitään, sillä olen niin väsynyt, että otan kaiken ilon irti siitä rauhasta, kun lapset ovat löytäneet leikkiseuraa ja juoksevat energiat säkeinöiden ympäri hiekkalaatikkoa.

Jos jotain olen oppinut – ihan kantapään kauttakin – on se toisen ihmisen tuomitsematta jättäminen. Etenkin jos ei ole mitään tietoa taustoista. Vaikka 40 minuuttia junassa ilman kontaktia viereiseen lapseen tuntuu itsestänikin pahalta, olisin esimerkiksi viime talven uupumusaikoina antanut mitä vain, jos olisin voinut junassa 40 minuuttia vain olla ilman jatkuvaa itsestäni antamista ja läsnäoloa. Omien lasteni kanssa se ei olisi onnistunut, mutta voihan olla, että vieraan ihmisen paheksunnan kohteeksi joutuneen äidin lapsi oli esimerkiksi vakavasti sairas tai kehityshäiriöinen. Se ei aina näy ulospäin, kuten ei kaiken elämänilon vievä väsymyskään.

Kun odotin kuopusta ihan raskauden alkuaikoina, olin pahoinvoinnista ja lamaannuttavasta väsymyksestä niin poikki, että yhdenkin junamatkan torkuin kalmanvalkoisena ja silmät puoliummessa leikkivaunussa. Esikoinen vuoroin laski liukumäkeä ja vuoroin ryömi päälläni. Mies tiesi tilanteeni ja laittoi välillä tsemppiviestejä, joita luin puhelimesta henkihieverissä ja voimaa imien. Välillä kävin oksentamassa vessassa. Olo oli niin hirvittävä, että olin varma, että kuolen ennen kuin juna on perillä. Muille näytin luultavasti siltä, että olin kamoissa ja vähät välitin lapsestani.

Mutta olisiko silloinkin tilanne korjaantunut näyttämään paremmalta, jos kädessäni olisi ollut kirja?

Jaa: