Postauksen ensimmäiseen kuvaan tiivistyy minun tunnelmani tämän vuoden keskikesän juhlasta. Kuva on otettu juhannuspäivän aamuna. Metsässä oli silloin vietetty kaksi yötä, puhelimeni oli ollut kiinni kaksi vuorokautta ja leirin ohi oli kulkenut kaksi eräilijää. Olo oli unen- ja onnenpöpperöinen.

Olimme juhannusretkellämme matkassa samalla porukalla kuin viime vuoden telttaretkilläkin. Neljä aikuista, kaksi leikki-ikäistä ja kaksi vauvoista taaperoiksi kasvanutta retkeilijää. Sekä ystäväperheen että meidän esikoisemme olivat kasvaneet viime kesän retkistä sen verran, että samoilimme tällä kertaa vielä vähän kauemmaksi Nuuksion metsiin. Taaperot kulkivat kantoliinassa ja -repussa. Parin tunnin vaelluksella ainakin minä olin perillä jo siinä vaiheessa, kun jäimme bussista pois Vihdintien varressa.

Kesä on taas tullut jotenkin yllättäen. Yhtäkkiä siitä on jo puolet mennyt, kun minä vasta heräilen talvihorroksestani täyteen kukoistukseen. Kesäkuun viikot ennen juhannusta ovat aina melkoista tykitystä kaikissa töissä, kun heinäkuuta raivataan tyhjäksi ja syksyäkin suunnitellaan sekä työstetään jo pitkälle. Juhannusviikon keskiviikkona istuin toimistolla iltamyöhällä pää sätien ja ajattelin, että en ikinä saa käännettyä päätäni metsämoodiin.

Onneksi minun ei sitä tarvitse kääntääkään, metsä tekee sen puolestani. Kun jalkojen alla on sammalten pehmeys ja yllä humisevat minua vuosikymmeniä vanhemmat havupuut, sydän alkaa pomppia tasaisessa rytmissä ja pään suoritusputki oikenee näkemään ja tuntemaan ympärillä olevan selkeämmin ihan ilman käskemistäkin.

Pidän muutenkin siitä, mitä metsä tekee ihmiselle. Jossain vaiheessa havahduin nauraen siihen hupaisaan näkyyn, kun koko leiriseurueemme hyppeli pitkin helteisiä rantakallioita ilkosillaan tai puolialasti. Ihot nuotiosta nokeentuneina, kynnenaluset mustina ja pörröiset hiukset havunneulasissa. Kuin ehdat villit metsäläiset, mitä nyt pääkaupunkiseudun metsissä ja älypuhelimet rinkkojensa taskuihin unohtuneina. Olisimme mahtaneet olla näky, jos leirin ohi olisi juuri silloin taivaltanut joku niistä muutamasta reissumme aikana kohtaamasta kulkijasta.

Ihminen kai tarvitsee tuollaista taantumista, että osaa taas arvostaa juoksevaa vettä, napista kuumenevaa liettä ja ruokakaupan tuoretavarahyllyjä. Nyt teimme vedenhakureissuja metsäpurolle ja valmistimme ruuat nuotiolla sekä retkikeittimellä. Metsä yllätti tarjoamalla jo juhannuksena tuoreet mustikat aamupuuroihimme ja kanttarellit kviniorisoton kylkeen. Metsälammen vesi oli niin lämmintä, että keskiyön uintireissulla pystyi pysähtyä kellumaan ja kuulostelemaan metsänlaidalla kukkuvaa käkeä.

Täydellinen kahdeksan hengen ja kolmen päivän metsäkupla.
Jaa: