Pitää lähteä kauas, että näkee lähelle. Tajusin sen taas, kun seisoskelin pitkästä aikaa Raippaluodon sillan kupeessa. Entisen kotikaupunkini Vaasan kanssa lähelle näkemiseen tarvittiin satojen kilometrien etäisyyden lisäksi elettyjä vuosia ja muiden kaupunkien kuljettuja katuja. Vasta silloin aloin todella nähdä, mitä pienellä pohjalaisella merenrantakaupungilla onkaan tarjottavanaan.

Syy ei ole Vaasassa, syy on minussa. Vai liekö jokaiseen teiniin koodattuna tahto kopistella synnyinkaupunkinsa pölyt tennareista heti kuin mahdollista? Minulla kengät ovat ehkä kopisseet vielä vaativammin, tahtoen nähdä ja kokea enemmän kuin yhteen elämään mahtuu. Vaasa oli aina välietappi, pakollinen ja pahainen ponnahduslauta kohti minunlaistani elämää.

Retkeily Vaasassa

Vasta muutamia vuosia sitten aloin tajuta, että Vaasa on muutakin kuin talvisin autio tori ja Rewell Centerin käytävillä räkivät nuoret. Siellä on ihan omanlaisensa kulttuuri, johon suomenruotsalaisuus tuo näin kauempaa katsoen eksotiikkaa. Keskustan puutalokorttelit ovat sympaattisia, ja niiden asuntojen hinnat tuntuvat ihan käsittämättömän edullisilta helsinkiläisen lähiökaksion omistajan silmin. Ja sitten on se saaristo.

Vaasa on ihan siinä Merenkurkun saariston kainalossa. Unescon maailmanperintökohde melkein omalla kylällä, mutta vaasalaisena en käynyt tutkimassa saaristoa kuin muutamia kertoja. Se tuntuu näin jälkikäteen ihan järjettömältä. Onneksi sentään lapsuudessa kävimme siellä toisinaan, sillä Köklotissa sijaitsi kyläyhdistyksen mökki.

Retki Raippaluodon sillalle

Nyt Pohjanmaan-reissulla päätimme hakea Vaasassa asuvan siskoni tärskyille Raippaluodon sillan juurelle. Suomen pisimpänä siltana Raippaluodon silta on yli kilometrin pituinen ja se yhdistää Raippaluodon mantereeseen. Se on komea silta se, vaikka muistankin, miten sillan valmistuessa vuonna 1997 surin tovin lauttoja, jotka silta korvasi. Jonnekin aivojeni muistolokeroon on tallennettu lämpimiä lapsuuskesämuistoja jännittäviltä lauttamatkoilta, ja samaa hikistä ja tylsistyneen odottavaista takapenkkitunnelmaa ei huikentelevan korkealla sillalla ehdi saada aikaan.

Silta kuitenkin nopeutti saaristolaisten kulkemista mantereelle, ja avasi samalla nopean reitin meille kuivan maan ankoille piipahtaa saaristossa. Sitten viime käynnin – josta tosin on jo ehkä 15 vuotta – Raippaluodon sillan viereiselle pysähdyspaikalle oli pöytien lisäksi ilmestynyt viherkattoinen grillikatos polttopuineen sekä näköalatorni. Leikkipuistokin oli, samaten kuin vesivessat. Erinomaiset ja helpot olosuhteet kattamallemme pienen panostuksen piknikille siis.

Vatsat perunasalaattia, eväsleipiä ja mansikoita pullollaan aloimme suunnitella seuraavaa retkeä Merenkurkkuun, kun on aikaa vähän paremmin heittäytyä aaltoilemaan saaristolaisunelmien kanssa. Nyt jo pelkkä pikainen piknik, rantakivikkoon vaahtopäinä lyövät laineet ja horisonttiin tuijottelu auttoivat taas paremmin näkemään lähelle. On se Vaasakin vain ihana, etenkin kesäisin.