Palasimme tänään kotiin reissusta. Saapuneet postit oli nostettu eteisen lipaston päälle, ja lähtökiireessä sängyn päälle heittämämme päiväpeitto on pedattu skarpisti. Kotimme ei ole ollut täysin tyhjillään, vaan täällä on käynyt nukkumassa ystävämme.

Idea lähti ystävältäni, äidiltä, joka ei ole nukkunut kunnolla neljään vuoteen. Istuimme kesäauringossa kahvimukit käsissä ja haaveilimme taas yhdessä ikuisuusaiheesta; siitä miten vielä joskus nukumme kunnolla. Hän kertoi käyneensä nukkumassa reissussa olleen ystävänsä luona ja yllättyneensä, että todella oli saanut unta. Vaikka nykyään heillä lapset heräilevät enää vain muutamia kertoja yössä (ja aamut alkavat ihan liian aikaisin), vuosien valvominen on saanut hänen kehonsa unohtamaan, miten nukutaan keskeytyksettä. Kroppa on ladattu asemiin, jossa se on valmis heräämään ja toimimaan koska tahansa. Uni ei tule.

Tunnistan tuon fiiliksen. Kroppani muistiin on ikuisesti jäänyt se tunne, kun nukkuu, mutta on silti kuin äärimmilleen jännitetty vieteri. Valmiina ponnahtamaan koska vain. Levossa, mutta aistit yliviritettyinä. Siihen ei auttanut se, että mies oli lupautunut hoitamaan yöheräämiset. Siihen ei auttanut se, että itse nukuin sohvalla. Se asetelma tuntui jopa pahentavan tilannetta. Heräsin aina kun makuuhuoneessakin herättiin ja samalla stressasin, että nyt pitäisi nukkua, kun kerran voi.

Mutta tieto siitä, että ihan todella on yksin ja saa nukkua keskeytyksettä, se saattaa auttaa. Meidän perheen pahimpina valvomiskausina mietimme monesti hotellia, mutta huonetta ei lopulta koskaan varattu. Minulla ei siis ole kokemusta lapsettomista ja täten varmasti keskeytyksettömistä öistä noilta pahimpien valvomiskuukausien ajalta. Voisin kuitenkin kuvitella tiedon yksin olemisesta saattelevan kropan paremmin uneen. Ei tarvitsisi miettiä, että pian joku kuitenkin herää tai aivan viimeistään kello 5.30.

Ehdotinkin ystävällemme, josko hän tulisi nukkumaan meille jonakin yönä reissumme aikana. Yökylään voisi tietenkin tulla ilman lapsia myös meidän ollessa kotona, mutta minut ja ystäväni tuntien se menisi teen litkimiseksi ja maailman parantamiseksi nukkumisen sijaan. Ja kun koskaan ei tiedä, olisiko juuri tuo yö meillä se, jolloin etiäisenä menneestä heräillään vähintään tunnin välein. Niitäkin öitä kun edelleen tulee. Varminta siis yökyläillä ihan totaalisen yksinään.

Näin sovittiin, ja mies treffasi ystäväämme heti seuraavana päivänä ja antoi hänelle samalla avaimemme.

Me lähdimme reissuun, ja eräänä iltana ystävämme oli polkenut fillarillaan meille Herttoniemeen. Hän oli ehtinyt käydä syömässä Treffin hampurilaisen, nauttia hiljaisuudesta sekä yksinolosta ja kastella meidän kukkamme (win-win -tilanne) ennen lähes kellonympärystän kestäneitä yöunia.

Nyt en voi kun ihmetellä, miksi ei olla keksitty tätä aikaisemmin. Me kun kuitenkin ollaan poissa kotoa yön yli harva se viikko. Tästä oppineena huutelen tästä lähtien äiti- ja isikavereilleni aina ennen reissuja, että meillä olisi tarjolla keskeytyksettömiä yöunia halukkaille. Ja vaikka itse en enää ole zombievaiheessa, voisin minäkin tarttua väsyneiden vanhempien yöpymispalveluun, jos siihen tilaisuus jonkun kaverin hiljaisessa kodissa tarjoutuu.

Jaa: