Reissuamme sponsoroi muun muassa Icelandair

Reykjavik on kuin yhdistelmä Maarianhaminaa ja Berliiniä, Tammisaarta ja Kööpenhaminaa. Islannin pääkaupungissa on aistittavissa sellaista suurkaupungeista tuttua pöhinää, mutta hiljaisen kalastajakylän kadunkulmiin yllättäen pöllähtäneenä. Reykjavikissa asuu suurin osa saaren väestöstä, ja 150 000 ihmisen kotikaupunki on kuin kapinoiva teini ja ikiaikaista viisautta henkivä vanhus. Se säntäilee sinne tänne haluten kokea kaiken, mutta samalla sen värikkäiden talorykelmien väleissä väreilee rauha.

Reykjavik tuntui jotenkin tutulta ja omalta heti sinä iltana, kun lennon jälkeen raihnaisina raahasimme matkalaukkujamme mukulakivikatua pitkin kohti majapaikkaamme. Se on pääkaupunki, mutta niin minikoossa, että sen voisi taitella taskuun. Pienestä koosta huolimatta siellä on kaikki mitä kaltaiseni ihminen tarvitsee; työpaikat ja kymppiin asti olevat jäätelökioskit, viihtyisiä kahviloita notkumiseen ja mereltä puhaltava villi tuuli, kulttuuririentoja ja hiljaista luontoa. Elämisen kannalta tavallaan siis kuten Helsinki, mutta lempeämällä temmolla.

En ole kokenut Islannin talvea, mutta voisin silti kuvitella sen olevan itselleni helpompi kuin Helsingin talvet, jotka saavat miettimään, onko tässä pohjolassa asumisessa mitään järkeä. Islannissa on talvisin toki ihan yhtä pimeää kuin Helsingissäkin. Ja Islannissa luonto puhureineen ja loskapaskoineen on vielä paljon voimakkaammin läsnä. Välillä luonto mesoaa niin että Pohjois-Atlantin keskellä olevan saaren kadut, koulut ja työpaikat on pidettävä kiinni. Mutta juuri siksi Islanti tuntui omalta. Siellä eletään luonnonarmoilla. Jos tulee niin ettei pääse kulkemaan eteenpäin, sitten ei pääse.

Helsingissä pitää jatkaa kaikki vuodenajat samalla sykkeellä, vaikka talvisin valoa on 90 prosenttia vähemmän kuin kesällä ja mielen energiatasot 80 prosenttia miinuksella. Se on vastoin ihmisen luontaista rytmiä ja saa oman koneistoni hätätilaan. Romantisoiduissa mielikuvissani Islannissa talvi olisi armollisempi. Luonto antaisi syyn hidastaa ja kaamos kehottaisi keräämään voimia täysillä paahtamisen sijaan. Luultavasti totuus olisi jotain muuta, mutta silti tunsin heti yhteenkuuluvuutta Reykjavikin kanssa. Samanlaisia tulisieluja molemmat. Tuntuu, että sujahtaisin sinne yhtä luonnollisesti kuin flanellipaitoihin ja pässinpökkimiin villapaitoihin.

Se oli kuitenkin mies, joka sitä ensimmäisenä ehdotti. Olimme juuri palanneet iltauinnilta ja pikaisen iltapalan jälkeen kipanneet puoliunessa olevat lapset nukkumaan. Kerrossängystä kuului tuhina, mies täytti tiskikonetta ja minä kaadoin meille molemmille lasilliset viiniä. ”Pitäisikö meidän muuttaa Islantiin, vaikka vain pariksi kuukaudeksi ensi kesänä”, kysäisi mies. Äänensävy oli sellainen puolihuolimaton ja leikkisä, jota käytetään kun haaveillaan, mutta ei olla ihan tosissaan. Silmien kysyvä katse kuitenkin kertoi, että nyt asiaa oli mutusteltu mielessä enemmän kuin niitä iltaisia haaveitamme, joissa leikitellään ajatuksella koko omaisuuden myynnistä ja muutosta toiselle puolelle maailmaa.

Miksipä ei, vastasin.

En tiedä, eteneekö asia koskaan haaveiluasteelta toteen, mutta toden totta, miksipä ei.
Jaa