Tämä kaikki on ollut hankalaa, sillä muistoni lapsuudesta eivät resonoi prinsessakokemuksien kanssa yhtään. Minä olin se tyttö, joka kiipesi puuhun niin korkealle kuin pääsi. Minä olin se, joka kaivoi kynnenaluset mustina matoja raparperipuskasta ja käveli paljain jaloin joelle kalaan. Haaveilin olevani isona mäkihyppääjä tai arkeologi. Ihmettelin vanhempien sukulaislaslikkojen intoa Elloksen kuvaston hepeneisiin. Kunhan vaatteilla voi juosta, mitä väliä! Tykkäsin kyllä kauneudesta jo silloin. Siitä että huone oli siisti ja että ne juoksemiseen mukavat kokovartalocolleget olivat lempiväriäni lilaa.

Mutta tämä prinsessamaailma on vieras. Aidot satuprinsessat tahtoisivat joka päivä pukeutua hörselöihin ja niihin epäkäytännöllisiin valkoisiin pitsijuhlasukkiin. Kun suonissani ei virtaa Frozenin-sininen veri, on vain yritettävä ymmärtää. Vaikka itse muistan vihanneeni pienen sydämeni pohjasta juhlamekkoja ja etenkin niitä kamalia kiristäviä ja kutittavia juhlasukkahousuja.

Joka aamu vaatekaapilla käydään läpi sama draama. Prinsessa on itse saanut valita garderobinsa sisällön, toki, siihen jokaisella on oikeus, oli prinsessa tai ei. Mutta sen verran prinsessojenkin perään pitää katsoa, että eivät lähde pakkaseen ohuessa pitsimekossa. Ja että vesisateella laitetaan söpöjen kukkakenkien sijaan kumpparit. Ja voi pojat, prinsessat kyllä osavaavat draamakuningattaren elkeet, joita saan osakseni koko kuningaskunnan edestä harva se päivä. Hankin prinsessalle hiljan hänen suostumuksellaan kauniin shortsihaalariasun hellepäiviä varten. Prinsessa ei kuitenkaan ollut tajunnut valintaa tehdessään, että ne ovatkin housut, eivät mekko. Ja prinsessathan eivät housuja pidä.

Tavisäitinä olen oppinut, että hänen kuninkaallisen korkeutensa vaatedraama loppuu, kun vain päästään ovesta ulos. Siihen asti yritän laskea kymmeneen laskeakseni taas kymmeneen. Prinsessan äitinä olen oppinut myös sen, että tyllihameen voi pukea haalarin päälle ja kruunun voi astella päähän kypärämyssyn jälkeen. Kimaltelevat keijusiivet asun kuin asun päällä ovat monesti kuin taikasauvan heilautus rauhan saamiseksi kuningaskuntaan. Voin kertoa, että näin kesäisin on aika paljon helpompi olla prinsessa ja sen äiti.

Neljävuotias prinsessa on sitä mieltä, että jokaisella prinsessalla pitäisi olla vähintään kaksikymmentä käsilaukkua. Hän katselee haltioituneena meikkaamistani ja kysyy, koska saa tehdä saman. Hän on ylpeä omasta huulipunastaan, eli huulirasvasta. Kyntensä prinsessa on saanut kynsilakasta pinkiksi jo aikoja sitten. Hän tahtoisi käyttää korkokenkiä niin kipeästi, että yrittää käyttää kaikki taikavoimansa toiveen toteutumiseen. Ja koruissa enemmän on todellakin enemmän. Hän toivoisi vanhempiensa menevän naimisiin, että sitten sekä hän että minä voitaisiin olla prinsessoja.

Monet kaltaiseni yllättäen kuninkaallisiksi äideiksi päätyneet sanovat, että prinsessuus tarttuu kylillä kulkiessa. Etenkin päiväkodissa kuulemma helposti muututaan prinsessoiksi. Oman kokemukseni mukaan prinsessageeni kyllä vahvistuu päiväkodissa ja vietettäessä aikaa muiden prinsessojen kanssa, mutta tämä meillä asuva kuninkaallinen on ollut prinsessa jo syntyessään. Hänellä on aina ollut tietty prinsessamaisuuden viitta harteillaan. Se on osa hänen persoonaansa.

Ja se on ollut suurin haaste prinsessan kasvattamisessa. Tavisäiti joutuu välillä pinnistellä, että osaa ottaa huomioon kaiken tämän olevan osa hänen persoonaansa. Olisi helpompaa elää prinsessan kanssa, kun tunnistaisi, että juuri noin mäkin lapsena ajattelin. Olen huomannut käyväni mielenkiintoisia kasvatustaisteluita päässäni. Olen joutunut muun maussa miettimään, mitä pinkki-poloinen on tehnyt värinä, että pidän sitä jotenkin tyhmyyteen viittaavana. Olen joutunut vääntämään itselleni, että prinsessatkin voivat olla vahvoja ja itsenäisiä. Prinsessoistakin voi tulla mitä vain – itse asiassa juuri heistä voikin, sillä he näkevät kauneutta kaikkialla ympärillään ja suhtautuvat elämään korkealentoisemmin.

Onneksi minulla on tukena ystävä, kolmekymppinen prinsessa, joka on ollut tyttäreni tavoin siniverinen heti syntyessään. Hänellä on vaatehuoneellinen vaatteita, jotka kuka tahansa prinsessa hyväksyisi heti. Korkokenkiä on vaikka hovineidoille jakaa. Ja hän on mennyt elämässään juuri sinne, minne tahtoo. Hän luo menestyksekästä uraa tyllihame hulmuten ja korot kopisten. Hän on ystävällisyydessään ja huomioonottavaisuudessaan kenen tahansa prinsessan tai tavismutsin esikuva.

Vasta hän sai mut kunnolla ymmärtämään, että prinsessat eivät vain odota suut supussa prinssiä pelastamaan. Vaikka hän on tahtonut pukeutua juhlamekkoihin ja tiaroihin joka päivä lapsesta lähtien, hän on silti tehnyt myös niitä asioita, jotka mulle ovat lapsuudesta tuttuja: kiipeillyt puissa sääret naarmuille, möyrinyt metsässä hiukset havunneulasissa ja rakentanut mudasta kakkuja. Ihan kuten oma prinsessanikin, joka on aina iltaisin nenänpäätä ja prinsessamekon helmoja myöten sotkussa päivän leikeistä. Hän on rämäpäinen prinsessa, jolla on niin hulvattomat jutut, että sillä huumorintajulla ja nokkeluudella vielä muutetaan maailmaa.

Ja vaikka prinsessani kokisi omakseen vain ne satuprinsessojen vanhakantaiset elkeet, silloinkin minun tehtäväni olisi tukea häntä olemaan sellainen kuin on. Minä annan maailmanymmärykselle pohjan, jonka päälle hän voi omana itsenään ja oman persoonansa vahvuuksia käyttäen rakentaa linnansa. Helpompaa se toki on minulle näin, kun persoonassa on mukana jotain myös itselle tuttua. Prinsessojen kasvatuskoulussa taidetaankin kasvattaa enemmän äitejä kuin niitä prinsessoja. Sillä sitä tuo ihana ja rakas prinsessani on, elämäni merkittävin opettaja ja oivalluttaja. Kuten esikoiskuninkaallisilla kai tapana on olla.