Islantia kuorruttaa neljä isoa jäätikköä, jotka näyttävät auringossa kuin vastavatkatulta kiiltävältä valkuaiselta. Jään ja tulen saarella vaellus jäätiköllä olisi varmasti ikimuistoinen kokemus, mutta lasten kanssa se ei ole mahdollista. Lyhyimmilläkin opastetuilla vaelluksilla osallistujan on oltava vähintään 10-vuotias, mikä on ymmärrettävää. Retki jäätikölle vaatii osaavan oppaan, mutta myös jaksamista kävellä ja kärsivällisyyttä pitää säntäilyhalut kurissa. Kuten jo kirjoitinkin, lasten kanssa jotain jää kokematta, että voi sen sijaan katsella maata lapsen silmin.

Meille kuitenkin tarjottiin hyvällä alennuksella mahdollisuutta tehdä retki jäätikölle lasten kanssa. Eikä vain jäätikölle, vaan jäätikön sisään. Langjökull-jäätikölle avattiin viime vuonna jäätunneli. Se on ihmisen kairaama puolen kilometrin tunnelisto jäätikön sisällä, mikä mahdollistaa jäätikkökokemuksen myös huonosti liikkuville ja lapsiperheille.

Matka Reykjavikista Langjökullin reunamille vie reilut pari tuntia. Varsinainen retki jäätikölle alkaa vaihtamalla normaali bussi jättimäiseen monsteribussiin, jonka kyydissä tulee olo kuin olisi matkalla avaruussotaan. Bussin jättimäiset pyörät vievät meitä eteenpäin kivisessä maastossa. Bussi huojuu, heiluu ja kolisee, ja bussin sisällä tekee mieli tiukentaa turvaöitä. Jäätikön reunalla meno tasaantuu. Bussin jäätiköllä kulkemiseen suunnitellut rengasrivistöt liikuttavat autoa kuin jäälaivaa. Tuntuu että seilaamme jään päällä. Ylempänä jäätiköllä näkyy toinen monsteribussi kipittämässä muurahaisen kokoisena keskellä auringossa välkehtivää valkoista jäätä ja lunta.

Perille saapuessamme maisemat ovat sellaiset, että pitää ottaa tukea ja hengittää muutamaan kertaan syvään. Jäätikkö ja taivas ovat yhtä, enkä pysty varmasti sanomaan, missä toinen loppuu ja toinen alkaa. Se on kaunista, mutta myös pelottavaa. Tänne en tahtoisi eksyä. Kun kääntää katseensa kohti jäätikön reunaa, jossain kymmenien kilometrin päässä horisontissa näkyvät lumihuippuiset vuoret, joiden muotoa niiden yläpuolella olevat pilvet kopioivat ennen syvän sinistä taivasta. Tunnen oloni pieneksi, ja kiitän hiljaa mielessäni jäätikköä, että saan olla täällä.

Suuaukko jäätunneliin on pieni musta täplä keskellä valkoista. Kokoa sillä on vain vähän perunakellarin suuaukkoa enemmän, ja joudun nieleskellä jonkin aikaa ahtaanpaikankammoa pois kurkusta. Sisällä tila suurenee hieman. Ledivalot valaisevat tunnelia, jonka jää on ollut siinä suurin piirtein saman aikaa kuin minäkin maan päällä, 30–35 vuotta. Yläpuolellamme on 25 metriä jäätikköä, alapuolella 200 metriä. Kuljemme jäärailon ohi, mutta tällä kertaa katsomme sitä alhaalta käsin. Esikoinen tahtoo tietää, asuuko Frozenin Elsa täällä.

Kokemus on ainutkertainen, mutta silti en voi välttyä ajatukselta, että meidän ei kuuluisi olla täällä. Tunneleissa haisee koneiden aamuisen työn jäljiltä pakokaasu ja kaiken kauneuden keskellä keinotekoisuus puskee läpi. Vaikka ympärillä on vain jäätä, se on kuitenkin ihmisen muokkaamaa. Tunnelissa luonnon luoma taika rapistuu. Islannissa on myös luonnon itsensä muovaamia jäätunneleita ja -luolia, eikä ihminen kykene luomaan lähellekään mitään samanlaista. Eikä sen aina tarvitsisi edes yrittää.