Kirsikkapuut ovat taas vaaleanpunaisenaan kukkaloistosta. Pakkasimme äitienpäivänä eväät, viltin ja lapset laatikkopyörän kyytiin ja lähdimme ihastelemaan kukintaa naapurilähiöön, Roihuvuoren kirsikkapuistoon.

Siinä epätodellisen vaaleanpunaisuuden ympäröimänä mieleeni muistui viime vuosi. Olimme silloin nuuskuttelemassa noiden samaisten kirsikkapuiden kukkia Hanami-juhlassa. Miehellä oli juuri alkanut neljän kuukauden vanhempainvapaa, ja tunsin oloni niin onnelliseksi, että se kaikki rakkaus ja onni tuntuivat ihan kuohuvan kropassani. Välillä en vain voinut vastustaa kiusausta ottaa muutamia ilohyppyjä. Vauva kantoliinassa nauraa kikersi pomppimiselleni.

Sittemmin tulivat syksy ja talvi, jotka olivat monien tekijöiden summana viedä kaikki voimani.

Ja nyt on taas kevät. Elämä tuntuu palaavan jäseniin. Aurinko sulattaa kohmeisen kroppani ja kutittelee varpaita. Vaikka onni ja rakkaus ovat olleet tuolla jossain sisälläni kaikki nuo kuluneet pimeät ja uupumuksen mustentamat kuukaudet, nyt ne uskaltavat taas valon houkuttelemina kaivautua esiin korvani takaa ja kainaloni kuopasta.

Huomaan tämänkin tunteen olevan tuttu edellisiltä vuosilta. Minä herään eloon siinä samassa kuin luontokin. Kun kevään ensimmäiset sipulikukat tunkevat routaisesta maasta, minä suljen silmäni ja vedän syvään henkeä. Tästä selvittiin. Olen kuin alastomaan koivuun ilmestyvät vihreät hiirenkorvat. Avaan jäseneni tuleville lämpimille ja valoisille kuukausille niin yllättäen, että itsekin välillä joutuu miettimään, koska se oikein tapahtui. Yhtäkkiä olen taas tässä, elinvoimaisimmillani ja parhaimmillani. Onnellisimmillani.

Tämä kevät on viimeistään pakottanut miettimään, onko tässä mitään järkeä. Miksi tahdon asua täällä pohjoisella pallonpuoliskolla, jossa tuntuu välillä olevan niin pimeää, että ei edes itseään näe. Rakastan pohjolan luontoa ja neljää vuodenaikaa. Syksyn kirpeitä iltoja, matalalta loimottavaa talviaurinkoa ja kevääseen heräävän luonnon mehevää tuoksua. Tiedän, että ikuinen lämpö ja aurinko saisivat levottoman mieleni tylsistymään. Tahdon juoda kuumaa kaakaota hiihtoretken jälkeen, tahdon nähdä väreissä hehkuvan ruskan, tahdon vetää syksyisin villasukat jalkaan. Mutta miten paljon sen kaiken saaminen ottaakaan ihmisestä.

Se ei ole kylmyys tai edes autojen ruskeaksi sotkema loska. Se on tämä pohjolan viheliäinen pimeys. Sekopäinen synkkyys, jota sitten kesäaikaan tasapainotetaan hehkuttamalla aurinkoa yötä myöten. Valo tuo energiaa ja se vapauttaa energiaa. Miten paljon enemmän kesäpäiviin mahtuu vielä työpäivienkin jälkeen. Unta tarvitsee vähemmän, ja ihmiset katsovat kadulla kulkiessa silmiin. Kaupunkien ja kylien kulmat täyttyvät tapahtumista ja nauruista. Ja se kun lapsille ei tarvitse pukea kolmea erilaista kerrosta vaatetta! Välillä elämän mielekkyys voi kuulkaa olla kiinni siitä, että ulos voi vain mennä. Kesällä ei tarvitse ponnistella.

Tiedän, että syksyllä en taas oikein saa otetta näistä mietteistäni. Pohjolan taianomainen suvi saa unohtamaan kaiken, antamaan anteeksi gore-texin läpi kastuneet viluiset varpaat ja energiat syövän pimeyden, joka on taitu päivisinkään. Syksyllä olen taas kesän päihdyttämä, auringon pussailema ja onnellinen edessä olevasta lempivuodenajastani syksystä. Kerään raikkaita syyspäiviä, suppilovahveroita, mustikoita ja kauden viimeisiä metsäretkiä. Kunnes taas huomaamattani tulen pimeyden ahmaisemaksi ja kroppani luisuu selviytymistilaan.

Mutta nyt olen tässä, kirsikkapuiden alla, enkä tahdo miettiä tulevaa. Tahdon ottaa auringon houkuttelemana sukkahousut pois ja tanssia lasten kanssa jalkapohjat mustiksi nurmikolla. Tahdon pitää sylissä näitä rakkaita ja painaa pääni heidän hiekalta ja voikukilta tuoksuviin hiuksiinsa. Haluan kaataa toisen kupin kahvia termarista ja puhallella saippuakuplia. Nyt juuri en tahdo ajatella talvea, vaan pötkötellä viltillä ihan likitysten ja miettiä yhdessä, mitä kaikkea ihanaa tämä kesä tuokaan tullessaan.

Jaa: