Toisinaan on päiviä, joissa limikkäin kulkee kaksi erilaista tarinaa. Vaikka niiden draamankaari on toisistaan poikkeava, ne tapahtuvat samaan aikaan siinä hetkessä. Tarinan päähenkilön, eli minun, pitää vain päättää, kumpaa tarinaa tahtoo seurata. Tässä kaksi vaihtoehtoista tarinaa tosielämästä, kun viime viikolla lähdettiin lasten ja ystävien kanssa retkelle Korkeasaareen.

Vaihtoehto 1.

Kello on puoli viisi. Hiki virtaa, kun yritän saada lapsille kypäriä päähän. Pipot ryttääntyvät kypärien alla, ja kangas valuu lasten silmille. Nuorimmainen protestoi itkukarjumalla. Vanhempi heittämällä hanskat käsistään pyörän viereiseen vesilätäkköön. Ollaan sovittu tärskyt Korkeasaareen puoli viideksi, mutta siinä me yhä olemme, kotipihassa.

Miten mä saatoin taas mennä samaan halpaan? Miten mä saatoin kuvitella, että ehdin puolessatoista tunnissa töistä päiväkodin kautta ruokapöytään ja siitä vielä fillarilla Korkeasaareen. Entisessä elämässä ehkä, mutta ei enää lapsiperheellisenä! Nyt on hoppu; syökää, pukekaa, pissatkaa, kävelkää! Tosi kiva retki kuulkaa tulossa, kun äitikään ei ole yhtään kireänä aikataulujen paukkumisesta!

Viisitoista minuuttia myöhemmin ollaan Korkeasaaressa. Ystävät ovat joutuneet odottamaan, mutta joutuvat yhä. Esikoinen saa slaagin, kun henkilökunta kieltää potkupyörän viemisen saareen. Ymmärtäähän sen tietty, että päiväkotipäivä väsyttää ja pienistä asioista tulee tärkeitä ja merkityksellisiä. Mutta jukoliste, ei nyt taas tätä! Räkää ja kiukkukyyneleitä valuu niin paljon, että niistä riittäisi ehkäisymenetelmäksi episodia kahvilasta tuijottaville Korkeasaareen työntekijöille. Nuorimmainen kyllästyy tilanteeseen ja lähtee juoksemaan kohti merta niin lujaa kuin kintuistaan pääsee.

Olisi tietenkin voinut tarkistaa ennen retkeä kevään aukioloajat, sillä pyörädraaman selvittyä meille jää vajaa tunti aikaa ennen Korkeasaaren sulkeutumista. Ja miten täällä on taas näin kylmä! Talvitakinkin läpi tuulee niin että luut tuntuvat jäätyvän. Eipä täällä oikein haluaisi tuntia enempää hytistäkään.

Pyörille päästyämme alkaa sataa. Just. Kiva. En muuten sitten enää ikinä suunnittele mitään päiväkotipäivien jälkeen. Enkä muutenkaan lähde vapaaehtoisesti minnekään ennen kuin lapset voivat lähteä ulos ilman pukemisrumbaa.

Vaihtoehto 2.

Kun lähtee kolmelta töistä, tuntuu kuin olisi huijannut itselleen vapaapäivän. Päiväkodin pihassa esikoinen juoksee suu hymyssä syliin. Tänään mennään Korkeasaareen! Kävellään käsi kädessä kotiin, jossa mies on laittanut ruuan meille valmiiksi. Miten olenkaan onnistunut saamaan sellaisen aarteen rinnalleni! Kuopus syö makaronilaatikkoa suupielet ketsupissa ja kikattelee, kun pusuttelen häntä päälaelle.

Pyörä rullaa kevyesti kohti Korkeasaarta. Aina keväällä pyörän selässä tuntuu kuin liitäisi. Tekee mieli nostaa kädet siiviksi ja huutaa riemusta kuin Jack Titanicin keulassa. Saaren portilla odottavat ystävät. Lapset jatkavat siitä, mihin viimeksi jäivät, vaikka ei ollakaan nähty pitkään aikaan. Halaus viipyilee pitkään käsivarsilla – niin ihana nähdä!

Korkeasaari on parhaimmillaan keväällä. Eläimet ovat virkeinä keväästä, ja uuteen kesään heräävä saari tuntuu hengittävän aurinkoa ja raikasta merituulta. Kierrämme kissalaakson ja saamme tuijotella majesteetillisia eläimiä silmästä silmään. Koska sulkemisaikaan on tunti, emme törmää saarella kehenkään muuhun. Tulee kutkuttavan jännä olo, ihan kuin olisimme saaressa salaa.

Kierroksen jälkeen perustamme minipiknikin Korkeasaaren edustalle. Ystävä on tulomatkalla ostanut kaupasta pähkinöitä, karjalanpiirakoita ja pillijuomia. Istumme penkeillä eväitä syöden, eikä mikään muu ei voisi sillä hetkellä maistua yhtä hyvältä.

Alkaa ripotella vettä – aika lähteä kotiin! Pakkaan lapset laatikkopyörän kyytiin, jossa heidän on hyvä pitää sadetta. Sade ropisee kypärään kotia kohtia polkiessa. Kulosaaren pölyinen ilma alkaa pisara pisaralta tuoksua samalta kuin lapsuuskesinä Pohjanmaalla, kun sateessa juoksi mutaista pellonlaitaa. Voi kevät, valoisat illat ja valoisien iltojen kevätretket, ihanaa että olette taas täällä!

–––––

Kumpi tarinoista sitten on tosi? Molemmat, ja totuus taitaa löytyä jostain niiden puolivälistä. Päähenkilö onneksi tahtoi tarinan loppua kohden seurata yhä enemmän kakkostarinavaihtoehtoa.