Kuopuksen yöimetysten lopettamisen aikaansaama hormonimyrsky on lamaannuttanut koko perheen. Kun minä romahdan, muukin perhe alkaa hajoilla. Turha sitä on kaunistella, ikinä ei ole hengitelty pohjamutia tähän tapaan. Kiitos teiltä saamani vertaistuen, ymmärrän tämän olevan ohimenevää. Imetyksen lopettamisen aikaansaama mielialasukellus voi kuulemma yhdistyä vahvuudessaan jopa synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Näemmä pää kolahtaa pohjaan jo pelkästä yöimetyksen lopettamisesta, kun siihen yhdistää kaikenlaista muutakin elämän turbulenssia. Haluan selvittää tätä (yö)imetyksen lopettamiseen liittyvää masennusasiaa paremmin ja haastatella asiantuntijoita, mutta nyt vielä en kykene. Nyt mennään päivä kerrallaan.

Kun on kuukauden pitänyt päätään tehosekoittimessa, on taas tajunnut suvusta muodostuvan turvaverkkomme olemattomuuden. Siksi Marja Hintikan eilinen kirjoitus mummokateudesta resonoi vahvasti. Pelkästään kuluneen kuukauden aikana olen kertonut useammalle tutulleni, että olen kateellinen. Minä, joka en muuten ole kateellisuuteen taipuvainen ja joka osaan nauttia muiden onnesta. Mutta lähellä asuvista ja arjessa mukana olevista lasten isovanhemmista minä olen kateellinen. Rumalla tavalla kateellinen, luultavasti vähän katkerakin. Vaikka katkeruus se vasta mielelle myrkkyä onkin.

Mutta en voi mitään sille, että joudun pidätellä itseäni, kun joku harmittelee niskojaan nakellen, ettei oma isä voinut hakea lasta päivähoidosta. Tai sitä, että anoppi meni oopperaan sen sijaan, että olisi tullut lapsenvahdiksi. Meillä sellaiseen ei ole mahdollisuutta koskaan, meillä lasten isovanhemmat eivät ole arjessa mukana. He ovat kyllä iloksemme ja onneksemme mukana silloin tällöin lomilla – Pohjanmaalla ja täällä Helsingissä – jolloin yhdessä vietetty aika on tiivistä ja tärkeää. Ja isilleni ja äidilleni voin soittaa aina, koski asia sitten yrityksen verokiemuroita tai riisipuuron valmistamista höyrykattilassa. Kaikilla perheillä ei ole edes satunnaisia lomaisovanhempia tai mahdollisuutta soittaa vanhemmilleen. Mutta silti saan kokea surua tilanteestamme. Useiden satojen kilometrien välimatkojen takia arjessa meidän perhe on ilman sukulaisten tuomaa turvaa.

Tästä voi tietenkin syyttää itseään. Itsehän me olemme asuinpaikkamme valinneet. Olisihan tuolla Pohjanmaalla metsää ja lääniä, johon tupansa rakentaa. Kai sieltä jotain töitäkin löytyisi, jos ei muuta, kuokalla kääntäisin suosta pellon. Joku voisi sanoa myös sen typerimmän: itsehän olette lapsenne hankkineet, joten ne hoidatte. Kyllä, niin olemme ja niin hoidamme. Mutta koskaan aikaisemmin Suomessa lapsiperheet eivät ole olleet näin yksin. Me emme ole ainoa perhe etenkään täällä pääkaupunkiseudulla, jonka suvun tuoma tukiverkosto on olematon. Ennen koko kylä kasvatti, mutta koko kaupunki ei kasvata. Asumme kerroksittain toisten kanssa, ja olemme enemmän omillamme kuin koskaan.

Aikaisemmilla sukupolvilla suku on ollut läsnä ja apuna. Se on ollut niin normi, että ehkä nykyiset isovanhemmat eivät edes tajua sitä. Lasten isovanhempien tuoma apu arkeen on kai kuin juokseva vesi, sähkö tai toimiva julkinen liikenne. Sitä osaa arvostaa kunnolla vasta, kun on kokenut elämää ilman sitä tai jos siitä joutuu luopumaan. Minä itse olen lapsuudessa ollut niin paljon isovanhempieni hoitovastuulla, että kun satutin itseni tippuessani puusta, juoksin kodin sijaan vieressä olevaan mummilaan hakemaan lohtua. Mummi päällysti koulukirjani ja keitti mustaherukkamehua flunssaani. Paappa vei traktorilla harrastuksiin ja vahti uimareissujamme läheisellä joella.

Kun mietin sukuani taaksepäin, näin on ollut niin pitkälle kuin tiedän. Lasten isovanhemmat ovat olleet suvussani osana arkea sukupolvesta toiseen. On asuttu samoissa kylissä, samoissa pihapiireissä ja jopa ihan samassa talossa. Haasteensa on varmasti ollut siinäkin, enkä tietenkään tiedä kaikkia lähekkäin asumisen tuomia kiistoja. Ei se suvun suljettu pihapiirikään aina kaunista jälkeä suo, ja sukulaissuhteiden nurinkurisuudesta osani olen saanut minäkin. Mutta yleensä suvun yhteisöllisyys on tuonut turvaa. Ja minuun tuo sukupolvesta toiseen kestänyt vahva tukiverkosto katkeaa. Minä olen saanut siitä osani lapsena, mutta en enää äitinä.

Välillä mietinkin, miten sukuni perheet olisivat silloin aikoinaan pärjänneet, jos eivät olisi saaneet apua sukulaisilta tai joutuneet sietämään anoppia nurkissaan. Sukuni on yrittäjiä ja maanviljelijöitä täynnä. Minun tapaani kaikki ovat tehneet töitä silloinkin kun lapset ovat olleet pieniä. Siinä olisi jäänyt lehmät lypsämättä, viljat puimatta ja vihannekset torilla myymättä, jos ei olisi saanut suvulta lastenhoitoapua. Tietenkin myös maailma oli erilainen. Vielä muutamia sukupolvia sitten ei ollut tavatonta, että vauva jätettiin sisälle tupaan yksinään siksi aikaa, kun käytiin navetassa. Olenhan minä itsekin ollut lama-ajan lapsena niitä, jotka kulkivat yksinään avain kaulassaan pitkin kyliä jo pienenä.

Paljon hyvää kehitystä on siis tapahtunut niistä päivistä, kun omat kaukaiset isovanhempani pieniä lapsiaan kasvattivat. Nykyään Suomessa lapsiperheet saavat rahallista tukea arjen ponnisteluihin. Päiväkodista kiitän joka päivä, mistään ei tulisi mitään ilman lapselle ja meille niin tärkeitä hoitajia ja opea. Ja osallistuva ja vanhemmuuden täysillä jakava puoliso, en tiedä, mitä tekisin ilman. Suvun sijaan ystävät ovat yhä vahvemmassa osassa tukiverkon luomisessa. Taannoisessa yökyläilypostauksessa joku kysyi, puhutaanko tässä nyt isovanhempien vai kaverien luona kyläilystä. Että kun ne ovat eri asia. Se tuntui omasta näkökulmastani hassulta kysymykseltä, sillä lapselle tärkeät ihmiset voivat olla muutakin kuin isovanhempia tai muita sukulaisia. Onneksi. Meillä se lapsen eka yökyläily ilman vanhempia olisi hyvin voinut olla jonkun ystäväperheen luona.

Meidän tukiverkosto koostuu päiväkodista ja ystävistä. Toista lasta ei olisi uskaltanut edes miettiä ilman päiväkodin tuomaa turvaa. Muistan ikuisesti kiitollisena sen epätoivoisen lauantain, kun laitoin muutamalle naapurin mutsille viestiä, että nyt tarvittaisiin lapsille kaveriseuraa tai kaikilla hajoaa pää. Muutamaa tovia myöhemmin minä makasin väsyhorkassa sohvalla ja ympärillä oli elämää parin kaveriperheen verran. Lapset olivat onnellisia ja mä sain hetken hengähtää. Yhden rakkaan ja samanlaisessa elämäntilanteessa olevan ystäväperheen kanssa ollaan pohdittu muuttoa samaan kaupunginosaan, jotta voitaisiin enemmän auttaa arjessa toisiamme.

Mutta silti se suvun turvaverkon tuoman tuen puuttuminen saa olon tuntumaan heikolta ja haavoittuvalta. Kuten nyt, kun meistä kahdesta perheen hyvinvointia ja toimivuutta kannattelevasta ihmisestä minä olen lamaannuksissa. Ystävät elävät samoja ruuhkavuosia, heilläkin on lapset kipeänä silloin, kun tarvitsisin jonkun tuomaan apteekista Buranaa. Isovanhempia olisi helpompi pyytää apuun. Ihan jo siksikin, että sukupolvien perinne velvoittaa heidät auttamaan vuorollaan.

Tiedän, että äitini ja isini auttaisivat, jos vain asuisimme lähempänä. Isomummu ja isomummi auttaisivat varmasti vielä enemmän, kun eläkkeelläkin ovat. Samalla me voitaisiin auttaa heitä paremmin. Poimia marjat, putsata rännit ja luoda lumet. Välimatkasta kärsivät meidän lisäksemme myös isovanhemmat ja isoisovanhemmat. He eivät koskaan saa kokea sellaista tiivistä isovanhemmuutta, mihin he ovat sukupolvien ajan tottuneet. Välillä mietinkin, ollaanko ihan itsekkäitä, kun lähdettiin tavoittelemaan omanlaistamme elämää kotipitäjän tarjoamien mahdollisuuksien sijaan. Sen takia minun lapseni eivät koskaan saa sellaista isovanhemmuuden turvaa ja rakkautta, mitä minä olen saanut.

En tiedä, mutta kolme asiaa tiedän. Te vanhemmat, joilla on mahdollisuus antaa lapsillenne arjessa läsnäolevat isovanhemmat, olkaa siitä äärimmäisen kiitollisia. Vaikka olen teille kateellinen, olen myös niin onnellinen teidän puolestanne. Ja ystäväni, te olette valtavan tärkeitä, vaikka välillä tunnunkin katoavan kiireeseen. Ja minä, jos joskus saan mahdollisuuden olla jonkun mummi, minä jatkan nyt katkenutta sukupolvien perinnettä, tuli mikä tuli.

Kuvissa minä vuonna 1983.

Jaa