Multa kysellään välillä, miten jaksetaan mennä ja tehdä niin paljon lasten kanssa. Samalla saan myös ihanaa palautetta siitä, miten meidän esimerkistä on uskaltauduttu lähtemään lasten kanssa kylille, metsiin tai ainakin hitunen kotipihaa pidemmälle. Että jos nuo siihen kykenee, kyllä mekin.

Älkää siis säikähtäkö, mutta aion nyt kertoa, että onhan se meneminen välillä ihan ripulisinta paskaa ikinä. Sellaista, että siinä selkä tuskanhiessä, sukkahousut puoleen reiteen rullaantuneina ja hyeenahuutavia lapsia molemmissa kainaloissa kantaessaan vannoo, ettei ikinä enää lähde minnekään. Ei edes lähi-Alepaan. Ja sitten kuitenkin lähes tulkoon aina on todettava, että loppujen lopuksi jo kannatti lähteä.

Otetaan esimerkiksi eräs talvinen päivä tässä alkuvuonna, kun kirpsakat pakkaset ja lunta sisällään kantavat pilvet eivät vielä olleet löytäneet Helsinkiin. Päätimme piipahtaa ystäväperheen kanssa metsäretkelle, sellaiselle kevyelle ja vaivattomalle. Sillä ajatuksella, että pakattaisiin mukaan vain kahvit ja kaakaot, käytäisiin syömässä ennen metsään pujahtamista ja paistettaisiin nuotiolla nakit ja makkarat lähinnä vain fiiliksen vuoksi.

Luulisi nelivuotisen mutsikokemuksen perusteella jo oppineen, että sanat ”kevyt”, ”vaivaton” ja ”piipahdus” eivät kuulu lapsiperheellisten sanavarastoon. Joo. Aloitetaanpa. Ensin pakattiin. Retkikeitin ja mukit haettiin ullakolta, jonne lapsetkin tahtoivat tietenkin mukaan. Puettiin kenkää ja haettiin villatakkia kaapista. Kaatuiltiin rappusissa ja liattiin housut möyrimällä ullakon pölyisellä lattialla. Vaihdettiin vaatetta, keitettiin kaakaota termariin ja kuunneltiin malttamatonta marinaa. Keskusteltiin siitä, onko metsäretkeä varten pikkureppuun oleellista pakata palikoita, nukenvaatteita ja pallo.

Ja sitten erinäisten vaiheiden jälkeen oli aika pukea. Kokoonnuimme eteiseen, jonka lattia oli hetkessä täynnä villahousua, pipoa, haalaria, kenkää ja kauluria. Ja saunatossuja, kumppareita sekä eriparilapsia, jotka pienin apureista myös tyhjensi eteisen kaapeista lattialle. Vaihdettiin vaippaa, käytiin varapissalla ja etsittiin rukkasten alle puettavia ohuita villalapasia. Paksut talvivaatteet päällä ahtaassa eteisessä ei mahdu ohittamaan toista. Seinältä tippui taulu äheltäessä ja alkoi tulla kuuma. Mutta vihdoin, yksi kerrallaan ulos, noin.

Haettiin polttopuita kellarista. Tajuttiin, että puukko jäi. Haettiin puukko ylhäältä. Nostettiin yksi retkeläinen kantorepun kyytiin ja todistettiin tilannetta, jossa yhden retkeläisen jalat lopettavat toimimisen kahden metrin kävelyn jälkeen.

Ja näin sitten kommelluksesta toiseen kulkien päädymme lounaalle (riisu, hoida vessahommat, pue) ja lounaalta metsäpolulle. Uutelan-ulkoilualueella Vuosaaressa pulssi tasaantuu. Hyisessä meressä huuhtoutuvat kivet kerryttivät ylleen valkoista jäätä kuin vedestä törröttävät valkosuklaakuorrutteiset muffinssit. Metsä ottaa syleilyynsä.

Nuotiopaikka on niemennokassa, johon tuulee. Se tiedettiin, siellä tulee poikkeuksetta aina vähän vilu, vaikka olisi kuinka paljon päällä. Retkikeittimen liekki ei ota syttyäkseen, mutta nuotio onneksi loimuaa komeasti. Ullakolta ei sitten näemmä muistettu ottaa retkimukeja mukaan. Puhuri alkaa tunkea topan ja useiden villakerroksienkin läpi. Sormet ovat kuin jäiset soijanakit. Yksi lapsista alkaa itkeä kylmyyttä.

Retkisuunnitelma muuttuu. Sininen hämärä alkaa laskea maiseman ylle, kun marssimme metsästä pois ja päädymme lämmittelemään lähimpään kahvilaan. Kanavan rannassa sijaitsevassa Kahvila Kampelassa sormiin alkaa palata tunto. Kahvi ja kaakao maistuvat parhaimmalta hetkeen. Kaikkia alkaa jo hymyilyttää, vähän naurattaakin. Ihan hyvä reissuhan tämä oli, kuitenkin. Päästiin ulkoilemaan, saatiin pitää ystäviä ympärillämme, kerättiin vähän metsäenergiaa itseemme, eikä kukaan paleltunut hengiltä. Löydettiin kiva kahvilakin. Viiden tunnin ”piipahdus” oli kaiken säätämisen väärtti, sitten loppujen lopuksi.

Jaa: