Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa vuoden ajan.

Tältä näyttää arkikuvasarjan viimeinen kuva ja tältä näytti Herttoniemessä vuoden 2015 viimeisenä päivänä. Tänne Itäväylän varteen me olemme pesämme rakentaneet ja kotiutuneet, vaikka en olisi silloin joskus uskonut. Mä olen joskus turkulaisena kävellyt tuota samaista siltaa pitkin käymään Marimekon tehtaanmyymälässä ja tallustellessani miettinyt, miten rumalta ja kolkolta lähiöltä Herttoniemi vaikuttaakaan. Liekö etiäinen vai mikä, mutta muistan edelleen piinallisen tarkasti, miten taivastelin, että täällä en kyllä ikinä haluaisi asua.

En vain silloin turkulaisena tiennyt, minkälainen viheriöivä Melykylä löytyykään, kun ottaa muutaman askeleen poispäin kalsealta metroasemanseudulta. Viisikymmenlukulaisia kerrostaloja, rivitalon pätkiä ja rintamamiestaloja on ripoteltuna sinne tänne. Vaahteroita, humisevia koivuja ja kallioita, jotka ovat kuin tehty kiipeilyyn ja retkeilyyn. Ympäri vuorokauden auki oleva kauppa, mutta silti meri ja metsä, joita hengittää. Hiihtoladut lähtevät takapihalta ja pulkkamäestä löytyy aina kavereita.

Ja täällä ollaan, Herttoniemessä. Nelistään siinä kaksiossa, johon vajaa viisi vuotta sitten kahdestaan muutettiin. Tässä kodissa minusta on tullut me ja onnellisuus on saanut ihan uuden merkityksen.

Vatsaa kouraisee ajatuskin, että joskus tämän kodin oven sulkee viimeistä kertaa. Mutta joskus se hetki vielä tulee eteen, kun ostamme isomman kodin. Ollaanhan me sellaista katsottu tässä jo parisen vuotta sivusilmällä –  tästä Hertsikan alueelta tottakai. Mutta kaksio on ihan hyvin riittänyt tähän asti. Yhdessä läjässä me varmasti oleiltaisiin kartanonomistajinakin. Kaksiossa asuessa ollaan pystytty velkaa pois maksamalla kartuttaa pääomaa nopeammin, eikä ole tarvinnut maksaa turhista neliöistä. Sillä hinnalla ollaan mieluummin matkusteltu.

Nyt kuitenkin yhä vahvemmin on alkanut tuntua siltä, että muutama lisäneliö voisi olla kiva. Ensimmäistä kertaa esikoinenkin on alkanut puhua omasta huoneesta, jonka jakaa veljen kanssa. Tuskin hän ihan täysin omaa huonetta täpinöidessään ymmärtää, mitä muutto tarkoittaisi. Tämä on lapsille se ainut koti, se kaikki, mitä koti edustaa. Ja silti, oletettavaa on, että he tahtovat mahdollisuuksien mukaan nukkua teini-iässä jossain muualla kuin äidin ja isän välissä.

Tässä muuttoajatusten, -haaveiden ja -toiveiden keskellä ollaan mietitty, pitäisikö sitä mahdollista tulevaa kotia miettiä viisivuotissuunnitelman mukaan vai sitä pidemmälle. Että katsellako kolmioita, joka nyt riittäisi ja jossa asuessa voitaisiin kartuttaa pääomaa neliötä varten (ja jonka saisi helpommin vuokralle, jos käydään välillä maailmalla seikkailemassa). Vai pitäisikö oikaista suoraan neliöön ja maksaa yhdestä huoneesta jota ilmankin voisimme olla juuri nyt, mutta samalla säästyä yhdeltä muutolta ja sydänsurulta, kun ei tarvitsisi hyvästellä yhtä kotia siinä välissä.

Oli kolmio tai neliö, mikään katsomamme asunto ei ole saanut aikaan sitä enteilevää ihastusta. Sitä fiilistä, joka kaikkien kellastuneiden boorditapettien ja täyteen ahdettujen huoneidenkin keskellä lehahtaa vatsanpohjaan ja nousee sieltä hymyksi poskipäihin. Se selkäytimestä tuleva tieto, että tässä se on, meidän koti. Nykyisen kodin kohdalla mä tunsin sen fiiliksen jo kävellessämme metroasemalta asuntonäyttöön.
Jaa