Kun neliöitä on vähän, tulee tarkaksi siitä, mille kodistaan antaa tilaa. Siksi mä olen jo pidemmän aikaa katsellut tuota meidän telkkaritasoa töllöttimineen mietteliäänä. Tuoko se meille iloa ja hyvinvointia? No ei, sillä me emme ehdi ikinä katsoa sitä. Siksi tuntuukin pöljältä pyhittää olohuoneesta iso osa televisioalttarille, jonka elämäämme tuoma sisältö on lähinnä pölypalleroista koostuva. 

Me olemme olleet aika ronkeleita telkkarinkatsojia jo ennen lapsia, mutta lasten synnyttyä tv-ohjelmista ja elokuvista on tullut harvinaista luksusta. Iltaisin lasten mentyä nukkumaan on niin paljon muutakin tekemistä. Samalla kun lapsettomasta ajasta on tullut arvokasta ja vaalittua, musta on tullut ärsyttävyyteen asti televisio-ohjelmanyrpistelijä. Kun sitten istahdan sohvalle katsomaan televisioruutua, tahdon saada sellaisia aivo-orgasmeja, että vielä huomennakin tuntee saaneensa. Game of Thronesin jälkeen mikään ei ole tuntunut miltään.

Meidän telkkarimme on peräisin ajalta, jolloin ne maksoivat kahden hengen Meksikon-matkan verran. Kävi nimittäin kerran niin, että jouduin keuhkokuumeessa sairaalaan päivää ennen reissua, ja vakuutuksen kautta takaisin saadut rahat päätyivät jostain itsellenikin käsittämättömästä syystä televisiokauppaan. Silloin vempele oli hieno ja hehtaarikokoinen, mutta nykyään siihen ei saa edes liitettyä tietokonetta, puhumattakaan nyt jostain nykyajan hienouksista, kuten maksutelkkareista. Tällä hetkellä yritän seurata Ylen Siskonpeti-sarjaa, joka nautiskellaan sitten Areenan kautta läppärin pieneltä ruudulta.

Televisiostamme on parin viime vuoden aikana katsottukin 99,5 prosenttisesti joko Pikkukakkosta tai digiboksille tallennettuja Muumeja. Kaikista komeista periaatteista huolimatta kun opettamalla opetin lapseni katsomaan televisiota rapiat pari vuotta sitten palatessani täyspäiväisesti työelämään silloisen hoitovapaa-työ -yhdistelmän jäljiltä. Pari minuuttia kerrallaan hän malttoi television ääressä istua, mutta totuttelulla minuutit pikkuhiljaa lisääntyivät. Ja tadaa, yhtäkkiä sain tehtyä omat aamutoimeni ilman huomiota itkevää lasta. Mikä autuus!

Tai sitten ei. Viimeistään vuosi sitten kävi aika selväksi, että jos jotkut lapset menevät totaalisen sekaisin sokerista tai muusta naperohuumeesta, joillekin televisio saa aikaan manaajamaisia raivokohtauksia. Sen saadun hiljaisen puolituntisen autuus alkoi häipyä, kun siitä maksuna sai katsoa riivattuna maassa sätkivää ja sinkoilevaa lasta, jonka möreä raivohuuto tuntui kaikuvan suoraan helvetistä. Siinä ei auttanut se, että selvästi ja molemminpuolisessa ymmärryksessä sovittiin, että yhden Muumi-jakson jälkeen televisio suljetaan. Huumetta oli yritettävä saada lisää, vaikka potkien ja raapien.

Koska päivittäinen kohtuukäyttö ei selvästikään tullut kyseeseen, päätettiin televisio laittaa kerrasta kiinni. Pari päivää sai kuunnella vieroitusoireisen huutoa, joka vaihteli anomisesta silmittömään raivoon. Sitten televisio unohtui. Aamuihin tuli muuta täytettä, leikkiä ja kitinääkin, totta kai. Mutta sellaista pelottavan hysteeristä huutokiukkua television takia ei ole enää tarvinnut sietää. Muutaman kerran ollaan tässä telkkarittomien kuukausien aikana otettu riski ja katsottu elokuva yhdessä, ja manaaja on jostain tuntemattomasta syystä pysynyt kaapissaan.

Miksi tuo telkkari siis tuossa kököttää, sitä aloin mieheltä kysellä reilu kuukausi sitten. Siinä sitten puhuttiin muun muassa leffailloista, mutta jos moisia vietetään ehkä kerran kuussa, ei yhden nurkan pyhittäminen televisiolle ole järkevää. Nyt kun siihen läppäriltä katsomiseen on muutenkin tottunut, voisi ne leffat ehkä alkaa muutenkin vuokraamaan netistä. Puhuttiin myös jääkiekosta. Mutta ne muutamat jääkiekkoviikot vuodessa voi mun puolesta partioida vaikka lähibaarissa telkkaria katsoen. Niiden takia ei kotona kannata televisiota pitää. Ehdotin, josko vaikka vietäisiin kamat ullakolle, ja jos tulisi kova ikävä, haettaisiin takaisin. Asia jäi keikkumaan ilmaan.

Kunnes tuossa pari päivää sitten mun siivoillessa keittiötä aamupalan jälkeen, mies alkoi imuroida. Siivoilujen jälkeen jäin askartelemaan pitkäksi toviksi pöydän ääreen esikoisen kanssa ja ihmettelin, miten se nyt edelleen imuroi. Kurkatessamme olohuoneeseen tuli vastaan alla oleva näky.

Telkkari oli kannettu ovelle, kaikki muut pelit sekä vehkeet olivat laatikoissa ja tv-tason takana olevat 15 kilometriä johtoa oli niputettuna rullille. Oho! Imuri oli saanut hotaista kaikki johtorykelmien ja sähkölaitteiden jemmailemat pölypalleroyhdyskunnat ja heti tuntui, että olohuoneessa ilma kulki vapaammin. Televisio sekä tv-taso lähtivät jo uusiin koteihin, kun naputtelin ne Facebookin kierrätysryhmään. Mies sai mut jopa luopumaan vinyylisoittimesta, vaikka sitä tovin nikottelinkin. Mutta kuinka usein sillä oikeasti kuuntelen Spotify-maailmassa musiikkia? Ehkä sen 12 kertaa vuodessa. Päätettiin laittaa myös kaikki cd:t myyntiin, vaikka niitä ei enää muutenkaan ole jäljellä kuin ihan klassikot.

Yhtäkkiä meillä on ihan valtavasti enemmän tilaa. Vaikka tv-taso sinällään ei vienyt neliötolkulla tilaa, se kuitenkin jummitti yhden osan olohuoneesta käyttämättömäksi. Nyt on mahdollista siirtää huonekalujen järjestystäkin, ensimmäistä kertaa! Siirtäisinkö siihen sohvan, kivasti vähän vinottain? Vai kantaisinko työpöytäni lähemmäs ikkunaa? Vai otettaisiinko ruokapöytä tänne olkkarin puolelle, jotta sen ympärille mahtuu vielä enemmän ihmisiä? Niin paljon mahdollisuuksia! Tässä on nyt selkeästi palanen sitä ilmavuutta, jota syksyllä kotiimme kaipailin.

Nyt hetken aikaa annetaan auringon kulkea ja huoneiden hengittää uutta tilannetta. Sitten katsotaan rauhassa, millä tavalla koti järjestyy. Ja halutaanko me nyt ihan tosissaan tästä muuttaa, kun yhtäkkiä tuli kuin yksi huone lisää, heh. Oli miten oli, on ainakin paljon vähemmän turhaa kannettavaa uuteen kotiin, sitten joskus.

Jaa: