Nykyään en enää omista paperialmanakkaa, mutta silti näin vuoden toisena päivänä mieltä kutkuttavat tulevan vuoden vielä täyttämättömät päivät. Ihan tavallisen arjen ihanuus ja unelmien mahdollisuudet. Mitä kaikkea mahtavaa tuleviin päiviin tuleekaan mahtumaan! Kaikkea sellaista, josta ei ehkä vielä ole aavistustakaan.

Vuosi sitten tähän aikaan en tiennyt, että vuonna 2015 tultaisiin perheenä tekemään yksi kenties elämämme parhaista päätöksistä. Mies jäi vanhempainvapaalle vauvan ollessa puolivuotias, ja omat työni kulkivat mukana läppärillä. Mies sai osansa vauva-ajasta ja minä perheen pääelättäjän vastuusta. Pitkä, huoleton ja vapaa kesä oli satsaus perheeseemme, hyvinvointiimme ja samalla tulevaisuuteen.

Työasioissa tapahtui mullistuksia, joista ei edes tällainen unelmoijatyyppi ollut uskaltanut tosissaan päiväuneksia. Yhtäkkiä syksyllä huomasin, että lähettämieni laskujen perusteella blogista oli tullut päätyöni. Kukaan muu kuin perheeni ei voi koskaan tietää, miten paljon aikaani ja sydäntäni olen tälle unelmalleni antanut. Nyt vihdoin kaikki se työ, suunnitelmallisuus ja palo kirjoittamista kohtaan nostivat blogin siihen asemaan, mihin se kuuluukin. Päätyökseni.

Syksyllä mua pyydettiin myös työhön, josta olin haaveillut. Aloitin työt tuottajana Suomen Blogimediassa. Nautin, että voin käyttää osaamistani myös blogien taustalla, ja olla avuksi muille bloggaajille. Ja välillä itseänikin kikatuttaa, kun ajattelen, että ihan tosissani kaiken muun tuottajatyön ohella saan palkkaa muun muassa blogien lukemisesta ja juhlien järjestämisestä. Enpä olisi ikinä uskonut, sitäkään!

Vuonna 2015 me myös löydettiin telttailu, kun samoilimme ja yövyimme pääkaupunkiseudun metsissä ystäväperheen kanssa. Aivan ykköskamaa menneessä vuodessa sekin. Viime vuosi myös kokosi nelihenkisen perheemme täydelliseksi tiimiksi, kun vielä vuosi sitten välillä mielessä häivähteli pakokauhu, että tuleeko tilanne ikinä tasaantumaan. Tämä vuosi on myös vahvistanut yhä entisestään rakkauttani mieheen, jonka kanssa saan tämän kaiken jakaa. Ei tulisi kyllä mistään mitään ilman häntä.

Oli viime vuosi myös raskas. Jo keväällä olin välillä niin väsynyt, että ihan todella kuvittelin tulevani hulluksi. Alma kuoli. Kesä balansoi väsyn osalta tilanteen, kunnes iski syksy. Hyvistä ennakkosuunnitelmista huolimatta pitihän sitä toki taas juosta pää edellä seinään. Lokakuussa saatoin sydänoireideni ja paniikkikohtauksieni kanssa olla lähempänä loppuun palamista kuin koskaan. Onneksi vanhoista törmäilyistä oppineena tajusin nyt ajoissa hellittää ja vähentää töitä. Toimittajatöiden jättäminen pois kokonaan – ainakin siihen asti, että kuopus aloittaa päiväkodin – kauhistutti. Mutta ei ole kaduttanut vähääkään jälkeenpäin. Kaikkea ei tarvitse saada nyt, ehdin myöhemminkin. Ymmärrys siitä on tuonut palasen rauhaa levottomaan mieleeni.

Ruuhkavuosikriisin keskellä keho on myös päässyt sietämättömän huonoon jamaan. Sen lisäksi, että kroppa laittaa vastaan entisiä suosikkilajejani ja että selkä on juuri nyt pelottavan totaalipaskana, en viihdy kehossani. Alkuvuodesta palauduin hyvin synnytyksestä, liikuin ja voin niin hyvin kuin muutaman kuukauden ikäisen vauvan äiti vain voi. Mutta syksyn aikana fyysinen ja henkinen väsymys on kerääntynyt ihralilluksi, voimattomuudeksi ja inhoksi jäseniin.

Ja kyllä, vuosi sitten kuvittelin, että totta hitossa minä tähän aikaan ensi vuonna jo nukun täysiä yöunia. Paskat. Parista yöheräämisestä ollaan menty taas sellaiseen säätövaiheeseen, että välillä tuntuu, etten ehdi vaipua uneen koko yönä. Jonkinlaisia unijärjestelymuutoksia on tehtävä, ennen kuin tämän kanssa ajaudutaan liian syvälle väsymysmutaan. Ehkä kroppakin alkaisi siinä samalla voida paremmin.

Hyvä ja opettavainen. Tavattoman onnellinen ja kuluttavan raskas. Sitä viime vuosi oli. Tekisi mieli sanoa, että tekisin nyt paremmin tietävänä jotain toisin, mutta oikeasti taidan oppia vain juoksemalla päin sitä seinää.

Tahti toivottavasti pysyy mukavan leppoisana tänä vuonna, mutta salettiin se ei hidastu. Tiedossa on yksi kerrassaan upea työprojekti. Ja ehkä toinenkin, vielä epävarma. Molemmat sellaisia, joista olen unelmoinut ja jotka ovat itselleni niin paljon enemmän kuin se jokin, jota arkisella työ-sanalla kuvataan. Unelmatyö on lähempänä oikeaa fiilistä. Siinä samalla mies pääsee taas nauttimaan koti-isyydestä.

Tämä vuosi on myös täynnä mahdollisuuksia. Pohdimme juuri miehen kanssa, miten moneen suuntaan tämä vuosi voikaan meitä viedä, ihan koko perheenä. Harvemmin edessä on tällaista vuotta, johon on tehty näin paljon suunnitelmia, ilman että mikään on oikeastaan varmaa. On toiveita, suuria skenaarioita ja vuosia muhineita haaveita. Ja ihan varmasti sekaan mahtuu myös sitä ihanan tavallista arkea. Santsikuppeja kahvia, kirjanpitoa, kurahousuja. Ohi mennen annettuja suudelmia, unesta pörröisiä pieniä päitä ja poutapilvisiä iltapäiviä, jolloin ei ole kiire minnekään.

Iloa, lempeyttä, rakkautta ja unelmia teidänkin vuoteenne 2016!
Jaa: