Pöydällämme on tapittanut parin viikon ajan hyasintti. Se on pitänyt nuppunsa niin tiukasti supussa, että ajattelin sen jo jättävän kukkaan puhkeamisen sikseen. Mutta se taisikin odottaa vain joulukuun ensimmäistä. Yön aikana se oli avannut rehvakkaasti ja mitään säästelemättä kaikki nuppunsa ottamaan vastaan vuoden viimeisen kuukauden.

Nyt koko koti tuoksuu hyasintilta, joululta. Onneksi hajuaistin herkistäneet raskaudet eivät vieneet minulta hyasintin tuoksua, vaikka lähes kaikki muut vahvat tuoksut saivat lähtöpassit elämästäni viimeistään siinä vaiheessa. Käyn nuuhkuttelemassa kukkaa aina ohi kulkiessani. Kun laittaa silmät kiinni, voi ajatuksissaan hujahtaa nopeasti lapsuuden jouluihin.

Olen odottanut joulukuuta. Jossain lapsuuden ja aikuisuuden välillä oli kausi, kun joulut olivat vähän latteita. Se kihelmöivän jännittävä lapsuusjoulu oli takana, mutta en ollut vielä löytänyt sitä joulun elementtiä, josta nyt eniten nautin: rauhaa. Mä nautin joululauluista kauppakeskuksissa, valoloisteesta kaduilla ja siitä fiiliksestä, miten suurin osa maailmasta on laskeutumassa yhteistuumin painottomaan tilaan, jouluun. No hei, katsostaan tätä vasta sitten joulun jälkeen.

Muistan lapsuudessa ihmetelleeni, miksi isini aina tahtoi joulukuusen koristelun jälkeen laittaa kodin muut valot pois ja hiljaisuudessa vain ihailla kuusta. Nyt ymmärrän.

Meillä on tiedossa hykerryttävän ihana perhejoulukuu. Mies pitää viimeisen säästelemänsä isyyslomaviikon sekä päälle vielä pari vuosilomaviikkoa. Kolme rauhaisaa viikkoa keskellä kaamosta tuntuu nyt paremmalta idealta kuin mikään kesäloma ikinä. Mä saan tehtyä työni päiväsaikaan, eikä illat ja yöt mene koneella istuessa. Retkeillään, nautitaan perhepäikkäreistä isossa läjässä ja annetaan joulurauhan ottaa valtaansa jokaisen kehon osasen.

Ensi viikolla päästään blogini yhteistyön kautta Kuusamoon melkein viikoksi. En tiedä, mitä odotan eniten: mökkiä ja takkatulta, saunomista ja päiväunia, lunta ja pulkkamäkeä, uimista ja hotelliaamupalaa vai ulkoilua ja toppahousueloa. Tai no tiedänpä. Ihan eniten odotan, että on aikaa olla vain me neljä.

Miehen loma tarkoittaa myös sitä, että olemme joulun yhdessä. En edes muista, koska miehellä olisi ollut joulu vapaana, mutta sen muistan, että tämä on ensimmäinen laatuaan esikoisen syntymän jälkeen. Pohdimme tovin, anooko mies lomaa jouluksi – tiedossa kun olisi ollut pyhätöistä mehevät lisät – mutta ymmärsimme nopeasti, että yhteinen joulu on paljon arvokkaampi kuin ne pyhätyölisissä menetetyt sataset. Isikesän vaikutukset saattavat näkyä tässäkin päätöksessä. Onneksi loma myös irtosi.

Pääsemmekin jouluna yli viikoksi Pohjanmaalle koko perhe. Keho huutaa ikävää maalle ja sinne kaikkien rakkaiden pariin, joista jokaista nähdään ihan liian harvoin. Viimeksi käytiin kesällä. Syksy ja alkutalvi vain livahtivat käsistä huomaamatta.

Jos se kaipaamani rauha ei ole ehtinyt tarttua ihohuokosiin Pohjanmaan-junaan astuessa, se tapahtuu viimeistään Intercityn vaihtuessa kolisten puksuttavaan siniseen taajamajunaan. Se on se lakeuden taika, joka on sitä väkevämpi ja toimivampi, mitä kauemmin on viettänyt aikaa pääkaupunkiseudun sykkeessä.

Jaa: